64 tarinaa · Galleriat

Luontokuvaus on vähän hassu harrastus. Siihen voi palaa järjettömiä määriä aikaa ja rahaa ja lopputuloksena on tyypillisesti melkoinen kasa kuvia, joilla sitten... niin, tehdään mitä? Kun kuvat on postattu someen, käytetty VLK:n tuomariston hylättävinä ja aiheesta on nuristu blogissa, niin sen jälkeen kuvat vain siirtyvät odottamaan kiintolevyjen vääjämätöntä hajoamista ja sitä kautta siirtymää bittitaivaaseen.

Kevään ja alkukesän kamerarepun metsästyssaaga jäi kaivamaan mieltä. Aluksi lupaavilta vaikuttaneet uudet reput alkoivat pitemmän päälle ärsyttää syystä tai toisesta ja vanha sotaratsu Backlight 26L lähti jälleen taistoon ja testaamaan olkapäideni sietokykyä. Vieläkö olisi toivoa paremmasta?

Mikä on pieni, mustavalkoisen harmahtava ja aina protestoimassa, kun yrität lähteä kauppaan, lounaalle tms? Jos kuvaus kuulostaa tutulta, niin kotikadullesi on saattanut pesiytyä tiesulkuvästäräkkejä.

Kesän jäädessä pikku hiljaa taakse, mielessä on jo hyvän aikaa poltellut ruska, revontulet ja kuukkelit, joten syyskuun toisen viikon sarastaessa oli jo korkea aika pistää parempaa Fjällräveniä päälle ja porhaltaa pikajunalla pohjoiseen yhdennelletoista peräkkäiselle ruskareissulle, tällä kertaa Saariselän suuntaan. Tulevan viikon sääennuste näytti kotoa lähtiessä aika katastrofaaliselta, pelkkää pilveä ja sadetta. Ruskakin oli tänä vuonna alkanut yllättävän aikaisin. Reissuun lähtiessä sitä ei vielä osannut odottaa, minkälaiset haukut olisivatkaan luvassa.

Kuluvan vuoden kevään ja kesän kuvailuja on leimannut tietynlainen suunnitelmallisuuden puute. Tai ehkä pikemminkin se, että tehdyt suunnitelmat päätyvät lentämään roskakoriin ja kameran eteen päätyy jotain ihan muuta kuin oli alunperin tarkoitus. Mikä ei sinänsä haittaa mitään, jos päivän päätteeksi muistikortilta löytyy jotain onnistuneen oloista.

Canonin tuotekehitysosastolta on saanut turhaan odotella esim. viitos-sarjan kameraa, jossa olisi valokuvaajalle soveltuvalla tavalla saranoitu näyttö. Haaveksi on jäänyt myös luontokuvaajalle sopiva kuuteensataan milliin yltävä zoom-objektiivi, joka ei ole susipimeä. Sen sijaan sieltä on tänä vuonna saatu mm. 14 millin laajakulma, jonka piirtoympyrä ei kata kinokoon kennoa ilman digitaalista korjausta, 20-50 millin peruszoom, jonka zoom-mekanismi toimii videokuvaajien mieliksi sähkömoottorilla. Sekä uusi objektiivitulppa.

Jos ensimmäisellä Norjan lomaviikolla paistaa aurinko, niin yllättääkö seuraavalla vesisade-ahdinko? Ensimmäisen lomaviikon kovahko tuuli, avaruusraketit, korkeat huiput ja olosuhteisiin nähden urbaanit suopöllöt eivät meitä hätkäyttäneet, mutta mitenkäs lähes jokapäiväinen vesisade sitten?

En usko, että moneltakaan aktiiviselta luontokuvaajalta on jäänyt huomaamatta, että Lightroom Classic on muuttunut viime aikoina entistäkin tuskallisemmaksi käyttää. Se syö muistia. Se kaatuilee. Se on vieläkin hitaampi kuin ennen. Onko lopullinen alamäki alkanut?

Olen hivenen pakkomielteinen usein käyttämieni työvälineiden ja vaatteiden suhteen. Niiden pitää olla hyvin toimivia, mukavia ja mahdollisimman kitkattomasti käytettävissä. Tällaisilla luonteen oikuilla varustettuna sopivan kamerarepun löytäminen on ollut melkoista painajaista.

Olemme kertoilleet täällä aika paljonkin keväisistä retkistä teerisuolle. Yleensä aika romantisoivaan sävyyn, jossa urheat luontokuvaajat marssivat läpi petollisen suon todistamaan veret seisauttavaa luonnonnäytelmää. Mutta mitä kaikkea näihin eteläisen Suomen soille suuntautuviin retkiin oikeastaan liittyykään? Tänään täällä Pohjantähden alla ei Väinö Linnaa mukailla, vaan lähdetään suolle realismin hengessä.

Olen kuvaillut Canon R5 mk II:sella sen julkaisusta lähtien nyt reilut puolitoista vuotta. Kirjoittelin kamerasta pitkähkön arvion parin ensimmäisen kuukauden käytön jälkeen ja ajattelin nyt palata asiaan. Onko mieli muuttunut noista ajoista ja mihin suuntaan.

Aina välillä luontokuvia ei tarvitse lähteä hakemaan kovin kaukaa, vaan ne tulevat tyrkylle kirjaimellisesti kotiovelle. Ainakin jos vaivautuu edes pitämään korvansa auki sohvalla lojuessaan.

Viime vuosi oli kuvausmielessä varmaankin hiljaisin pitkään aikaan. Siltä ainakin tuntui, kun kasasin perinteisen viime vuoden parhaita kuvia esittelevän gallerian. Mitään kovin mieleenpainuneita ruutuja ei viime vuoden aikaansaannoksista tuntunut löytyvän.

Valtakunnan virallisten plussakelimagneettien perinteinen talvi-ekskursio suuntautui tänä vuonna aina yhtä aurinkoiseen Kuusamoon. Olimme pienellä kauhulla seuranneet Kuusamossa koko helmikuun vallinneita täydellisiä talviolosuhteita. Senhän tietää mitä niille tapahtuisi, kun me pääsisimme paikalle. Mielikuvissa odotti lähinnä Espooseen asti kuuluva humahdus, kun Kuusamon jokainen tykkylumipuu pudottaisi lumilastinsa sillä samalla sekunnilla, kun meidän kengänpohjamme kohtaisivat koillismaan kamaran.

Kirjoittelin joskus loppukesästä bloggauksen wanhan hyvän ajan Internet-foorumeista ja siitä miten ne vertautuvat Instagramiin. Katkeran setämiehen Instagram-tykkäysten määrä sen kun vähenee, joten ehkä on taas hyvä hetki vähän valittaa täällä perinteisen Internetin puolella.

Käytimme hiljattain varmastikin seuraavan viiden vuoden pöllötuurimme kerralla, kun onnistuimme kävelemään käytännössä viivasuoraan autolta pöllön pällistelypuun alle. Sitten vain kuvat muistikortille ja Internetiin ihastelua keräämään, eikös vain?

Revontulien kuvaaminen on vaikeaa. Jotenkin sitä kuvittelisi, että voisi vain tällätä jalustan lumeen ja osoittaa kameran taivaalle ja et voilà, mutta ei. Joskus jalusta jäätyy auki ja joskus se jäätyy kiinni. Akut jäätyvät pakkasessa, kameran jalustalevyn kiristys löystyy ja niin edelleen. Kuvittelin, että kaikki mahdollinen mokailu olisi jo koettu, mutta vuodenvaihteen reissulla sai kuitenkin kaivertaa muutaman uuden loven jalustan putkeen.

Jäätyneet sormet ovat luontokuvaajan iänikuinen talviongelma. Se tuli taas huomattua, kun kärräsin Vintedin kautta postiin pienen muovikassillisen hanskoja, joilla olin yrittänyt tätä pulmaa vuosien mittaan ratkaista. Siinä samalla heräsi ajatus, että ehkä näissä kokemuksissa on jotain blogi-kirjoituksen tynkää.

Taas on marraskuu ja on pimeää kuin mörön helman alla. Tuntuu, että viimeiset kaksi viikkoa on satanut vettä. Edellisestä kameran ulkoilutuksesta on vielä sitäkin kauemmin, eikä kummoisia kuvauskuulumisia ole jaettavaksi asti. Joten jupistaanpa sitten vaikka kameroista.

On taas se aika vuodesta, kun sääennusteista katoavat viimeisetkin auringonpilkahdukset. Avaruussää rauhoittuu täysin. Porot pukeutuvat parhaimpiinsa. Lämmin sää hyydyttää ruskan etenemisen kokonaan. Kuukkelit hiovat retkeilijöiden herkkujen kilpailutus-strategioitaan ja tunturit täyttyvät mummuista ja papoista. On aika lähteä odotetulle ruskareissulle Lappiin.

Olimme tässä hiljattain kuvaamassa sudenkorentoja erään pienen metsälammen rannalla, kun miltei jalkojeni juureen laskeutunut punasyyskorento palautti mieleen samaisesta lajista yli 22 vuotta sitten ottamani kuvan. Mieleeni ei oikeastaan niinkään palannut tuo kuva, vaan se minkälaisen vastaanoton se sai jakaessani sitä sen aikaisilla valokuvausfoorumeilla.

Olemme käyneet Senjalla Pohjois-Norjassa kahdesti. Paikan tietävien kanssa keskustelut tahtovat mennä aina samalla tavalla. "Kävitkö Seglalla?" "Kävitkö Hestenillä?" No, en käynyt. Olen niin korkeanpaikankammoinen, että mainittujen huippujen loppunousut jäävät minulta kapuamatta. Kannattaako siis korkeiden paikkojen kanssa hermoilevan lähteä Senjalle lainkaan?

Jos olet seurannut tätä blogia yhtään pidempään, olet varmaankin kuullut jo kyllästymiseen asti kuukkeli-pariskunnasta, jota olemme kuvailleet jo vuosien ajan. Emme olleet nähneet kavereitamme puoleentoista vuoteen ja arvelimme niiden siirtyneen jo autuaammille makkarannorkoamis-apajille.

Pimein aika vuodesta on taas täällä. Lintu- ja eläinkuvauksien saralla on aika hiljaista, mutta pimeällä taivaalla loistavat revontulet tarjoavat ainakin ajoittain syitä kameran ulkoilutukselle. Auringon aktiivisuuden lähestyessä 11 vuoden syklinsä maksimia potentiaalia komeille leiskuille on taas ilmassa. Komeiden leiskujen lisäksi luvassa lienee myös katkeraa some-kommentointia ja Iltalehdessä pettymystään Ylläksen kalliiseen revontulisafariin tilittävä Marja-Yrjänä. Hän kun ei kuulemma nähnyt kuin harmaita pilviä, vaikka oppaan kamerassa niitä revontulia komeilikin. Mistä siis oikein on kyse?

Äkkiseltään sitä voisi kuvitella, ettei muutama hehtaari kuolleita auringonkukkia herätä erityisempiä intohimoja valokuvauksen suhteen. Mutta heitäppä sekaan tuhatpäinen järripeippoparvi, pari salakavalaa varpushaukkaa ja unenpöpperöt silmistä karisteleva aamusumu, niin tilanne onkin heti vähän mielenkiintoisempi.

Neljän pitkän vuoden jälkeen Canon julkaisi odotetun seuraajan EOS R5 -kameralle. Olen kuvannut alkuperäisellä vitosella loppuvuodesta 2020 asti ja toiveiden tynnyriin olikin ehtinyt kertyä odotuksia uutukaista kohtaan. Koitan tässä kertoilla tähänastisista kokemuksistani uutuuden kanssa ja vertailla sitä edeltäjäänsä.

Viime keväänä päädyimme puolivahingossa seuraamaan tiirojen kevätpuuhailua mukavissa iltavaloissa. Tänä keväänä päädyimme panostamaan aiheeseen vähän enemmänkin. Tuhansien ja tuhansien ohilaukauksien sekaan mahtui onneksi muutama ihan kelpo pärskähdyskin.

Pimeään vuodenaikaan Lapissa olemme yleensä varsin innokkaita revontulibongareita. Kotinurkilla Espoossa emme niinkään. Emme edes silloin, kun aurinkotuulimittarit huutavat punaisina. Niinäkin öinä etelässä on yleensä tarjolla vain himmeä kaari pohjoisessa horisontissa, joka saattaa hetkeksi leimahtaa liekkeihin. Tämän vuoden äitienpäivä-viikonloppuna tilanne oli vähän toinen. Kun etelään antavalta takapihalta sai kännykällä kuvan revontulikoronasta, oli aika myöntää, että yön selkään on ehkä sittenkin lähdettävä.

Karmaisevan keikkuvasti saapunut kevät sai meidät jo pelkäämään sammakkokauden menneen ohi suun. Pidimme kuitenkin loppuun asti silmällä sitä viimeistä lammikkoa, johon ei ennen takatalvia ehtinyt ilmestyä kutua. Onneksi, sillä vappu-viikolla sinne lopultakin järjestyi kunnon kurnuttajakemut.

Ahkerasta Lapin matkaamisesta huolimatta riekot ovat olleet meille vähän hankala aihe. Niitä on nähnyt lähinnä ohimennen auton ikkunasta tai hyvin satunnaisesti tuntureilla kulkiessa, mutta kameran eteen riekkoja ei ole juuri päätynyt. Mahdollisesti jälleen aamu-unisuuteen liittyvistä syistä.

Eteläisen Suomen talvi on ollut taas yhtä vuoristorataa. Ensin on hirveästi pakkasta, sitten sataa hirveästi lunta ja sitten kaikki sulaa pois jättäen jälkeensä vain karmaisevan pääkallokelin. Luontokuvaajalle mielekkäimpiä hetkiä ovat mahdollisesti nuo hirmupakkaset ja niiden mukanaan tuomat merisavut.

Pari vuotta sitten välipäivien pohjoisen reissun teemana oli teleputkella tunturissa. Tuolloin aurinko paistoi usvaisen maiseman läpi kipakassa pakkassäässä ja tarjolla oli todellista maisemakuvaajan herkkua. Tänä vuonna ajoittain harmaat kelit eivät houkuttaneet kaivamaan järkkäriä repusta, joten teemana oli pikemminkin kännykkäkameralla Kuusamossa. Mitenkäs se sitten sujui?

Etelä-Suomen ruskahuippu oli ja meni. Joka vuonna tähän aikaan mieleen hiipivät visiot keltaisena hehkuvan vaahteran uumenissa istuvasta varpuspöllöstä tai värikkäässä lehtikasassa peuhaavasta oravasta. Säällä ja käytettävissä olevalla vapaa-ajalla on vain tapana puuttua näiden visioiden toteuttamiseen.

Vuotuinen Lapin ruskareissu on takana, ja kuukkelit olivat luonnollisesti taas toivelistalla. Tänä syksynä meinasi jo tulla suru puseroon, kun usein kuvaamaamme kuukkeli-pariskuntaa ei näkynytkään enää missään.

Aina välillä, karkuun kipittäviä kettuja ja lipettiin liitäviä lintuja kuvatessa, ajatukset karkaavat makrokuvauksen pariin. Siinä voisi rauhassa keskittyä sommitteluun ja valoon, tarvitsematta pelätä maahan juurtuneen kohteen juoksevan karkuun. Ainakin teoriassa. Todellisuudessa makrokuvatessa saattaa löytää itsensä uppoamasta hiljalleen suohon selän huutaessa hoosiannaa täysin luonnottoman jooga-asennon takia. Samalla kun yrittää tarkentaa tuulessa holtittomasti heiluvaan millimetrien kokoiseen kohteeseen.

Kettukuvaukset kotinurkilla jäivät tänä keväänä ja kesänä aika vähiin. Olin jo henkisesti taputellut aiheen käsitellyksi, kun suuntasimme kohti pohjoisen kesäreissuja. Norjassa ei useinkaan tiedä mitä seuraavan mutkan takaa löytyy, mutta näköjään myös kotoinen Lappi osaa välillä yllättää.

Tässä tämä nyt taas tulee: vuosittainen sarvipöllö-postaus. Ilmeikkäitä pikkupöllöjä ei voinut jättää kuvaamatta tänäkään vuonna.

Viime vuoden kevät oli kylmä ja myöhässä ja ainakin meiltä menivät sammakoiden kutuhyörinät ohi kokonaan. Kutulammikko toisensa jälkeen tuotti pettymyksen. Yhtenä päivänä lammikko oli enimmäkseen jäässä, seuraavana siinä saattoi olla kutua, mutta ei sammakoita. Tänä vuonna kohdalle osui useamman lämpimän ja aurinkoisen päivän putki, joten sammakotkin viihtyivät pelipaikoilla vähän pidempään.

Kuukkeleiden kuvaamisessa vaatimustaso on noussut viime vuosina aika korkealle. Kiintolevyt pursuavat kelissä kuin kelissä otettuja pönökuvia, ruskaväreillä ja ilman. Viime aikoina tavoitteena ovatkin olleet laajakulmalla otetut laskeutumiskuvat.

Revontuli-tuuri on ollut Lapin reissuilla muutaman vuoden ajan hivenen hakusessa. Auringon aktiivisuus on tällä hetkellä 11 vuoden syklinsä nousuvaiheessa ja siltä se tuntuikin, kun reissun jokaisena iltana näkyi ainakin jonkinlaiset leimut. Taivaskin oli ainakin osittain kirkas.

Eteläisen Suomen talvi on ollut taas kerran yhtä pitkää marraskuuta. Sitten kun kohdalle osuu se yksi talvisumuinen viikonloppu, niin mitään kuvattavaa ei meinaa löytyä.

Linturuokintojen kohdalla tulee usein kiinnitettyä varsinaista ruokintaa enemmän huomiota niiden alapuoliseen elämään. Ruokinnoilla viihtyy usein hiiriä ja myyriä, joiden kuvaaminen voi olla kiinnostavampaa kuin talitinttipönöjen ikuistaminen. Linturuokintojen jyrsijäelämä herättää joskus kiinnostusta muissakin.

Helmipöllön löytäminen ja kuvaaminen on ollut toivelistalla jo vuosia. Nyt niitä löytyi peräti kaksi kahtena peräkkäisenä päivänä.
Kauan odotettu kevät on ollut myöhässä ja alettuaankin se on ollut varsin kylmä. Kameraa on tullut ulkoilutettua, mutta perinteiset kevätaiheet käärmeet ja sammakot ovat olleet yllättävän tiukassa.

Loppukeväästä ja alkukesästä puistomaisissa metsissä alkaa kuulua vaativaa vinkunaa. Syylliset eivät välttämättä ole pussikaljoittelevia teinejä, vaan ruokaa kerjääviä sarvipöllön poikasia.

Viimekeväisessä teeripostauksessa taisin maalailla "alussa olivat suo, koju – ja Jyrki" -henkisesti, miten pulputtavat teeret, kirkkaassa pakkassäässä kimaltelevat hengityshöyryt ja näyttävät tappelut ovat aikaisen herätyksen ja suolle rämpimisen arvoisia. Mutta entäs kun suo onkin tyhjä? Neljä kertaa putkeen..?

Olemme jo useamman vuoden tienneet, että Lapin reissujemme vakiomaisemissa viihtyy saukko tai saukkoja. Kuvat näistä viiksiveikoista ovat kuitenkin jääneet saamatta. Mahdollisesti aamu-unisuuteen liittyvistä syistä. Tänä vuonna herätyskello oli kuitenkin kohdillaan.

Kuukkelit ovat pakollinen ohjelmanumero aina kun pohjoisessa reissaamme. Olemme kuvailleet samaa kuukkelipariskuntaa ja niiden kulloistakin jälkikasvua jo useana vuotena. Ensimmäisen reissupäivän valjettua kunnon lumipyryyn oli päivän ohjelma selvillä.

Revontulien kuvaamisessa ei ole minulle mitään uutta. Silti tämän vuoden Lapin reissulla olo oli välillä kuin olisi ollut ensimmäistä kertaa asialla.

Lapissa. 25 Astetta pakkasta. Kirkas aamu. Sula virtapaikka. Laulujoutsenia. Jokohan olisi tarpeeksi syitä kömpiä ylös sängystä aamuvalojen aikaan?

Meillä luonnosta ja sen kuvaamisesta poikkeuksellisen kiinnostuneillakin taitaa olla isohko joukko kohteita, jotka tulee ohitettua kameraa repusta kaivamatta. Harvemmin tulee kotona kuvausaihetta miettiessä päätettyä, että lähdenpä kuvaamaan puluja.

Koskikarat ovat talvisten Kuusamon reissujen pakollista kuvattavaa. Vuodenvaihteen reissulla kelit olivat vähän haastavat. Valoisat päivät menivät tuntureilla, joten karakoskille jäivät pimeämmät ja lumisateiset päivät.

Varpuspöllöstä puhuttaessa on vaikeaa olla käyttämättä sanoja pieni ja pippurinen. Luonnossa lähes koomisen pieneltä näyttävän pöllön tuiman katseen alla on kuitenkin pakko myöntää sanojen olevan osuvia.

Pitkä putki tulee yleensä raahattua tunturiin lähinnä siltä varalta, jos kohdalle sattuisi osumaan lintuja ja eläimiä. Mutta suurille millimetreille on tunturissa muutakin käyttöä, etenkin jos olosuhteet osuvat kohdilleen.

Kun linturuokinta hämärän tullessa hiljentyy linnuista, paikalla alkaa toisenlainen vilinä. Hiiristä rohkein uskaltautuu ensimmäisenä ulos kolostaan ja vilahtaa vauhdilla ruokinnalle pähkinä mielessään.

"Harmaan päivän huuhkaja" oli väkisin mielessä otsikkoa miettiessä. Jospa vielä jonain päivänä saisi otsikoida huuhkajakuvan tyyliin: "Upean iltavalon tuijottaja" tms.

Loppuvuodesta pääkaupunkiseudulla on liikkunut paljon hiiripöllöjä. Vapaapäivän, kohtuullisen sään ja kuvausetäisyydelle uskaltautuvan pöllön yhdistelmää joutui kuitenkin odottelemaan joulukuun puoliväliin asti.

Kovat pakkaset ja vielä sulat meren rannat ovat talvisen luontokuvauksen juhlahetkiä. Näissä olosuhteissa syntyvät merisavut yhdistetään usein maisemakuvaukseen, mutta hyvällä onnella kameran eteen voi löytää muutakin kuin rantakiviä.

Tikli lienee suomalaisen linnuston värikkäimpiä edustajia. Syksyn värihehkussa ja auringonpaisteessa sekin on vähällä näyttää jopa vaatimattomalta. Räiskyvästä ulkonäöstä huolimatta tiklit ovat usein aika arkoja ja päästävät lähelleen vain varovaisen kuvaajan.

Ahkerasta Lapin reissauksesta huolimatta, pohjoiset metsäkanalinnut riekko ja kiiruna olivat jääneet meille pelkiksi lyhyiksi vilauksiksi talvisilla tuntureilla. Viime kesänä päätimme kokeilla olisiko keskiyön auringossa parempi tuuri.

Vauhdikkaat ja joskus uteliaat ketunpennut ovat jokakeväinen aamu-unien syöjä. Niitä voi löytää asustelemasta aika hämmästyttävistäkin paikoista, mutta yleensä vain jos jaksaa herätä yhdessä auringon kanssa.

Herätyskello soi neljältä. Saappaat uppoavat suohon heijastinta myöden. Piilokoju painaa. Mutta kun mittelöt alkavat, kaikki muu unohtuu. On aika selvittää kuka on suon kuningas.

”Tuolta kun kurkistaisi kärppä.” Lause, jota toistelemme usein ulkona liikkuessamme idyllisen näköisen kivimuurin tai rustiikkisen talon kivijalan kohdalle osuessamme. Valitettavasti toiveemme ei yleensä toteudu muualla kuin sosiaalisen median kuvatulvan äärellä. Kunnes eräänä huhtikuisena iltana, mahdollisimman epävalokuvauksellisen talventörröttäjäpusikon äärellä, ilmoille pääsevät epäuskoiset sanat: ”tuollon kärppä!”.

Blogi luontokuvauksesta, luonnossa liikkumisesta ja mistä nyt ikinä saadaankaan tekstiä aikaiseksi. Kuvia varmaan ainakin saadaan julkaistua.