Mukavin vastaantullut yllätys lienee otsikkokuvassa komeileva kyyn poikanen. Kuvasta puuttuu mittakaava, joten siitä on vaikea nähdä käärmeen olevan suurinpiirtein lyijykynän kokoinen ja paksuinen. Kaveri vielä köllötteli harvinaisesti suhteellisen avoimessa jäkälikössä ja antoi vielä kuvatakin itseään.

Paljon tyypillisempi löytö tänä keväänä ovat olleet kanervikon alla tiiviisti lymyilevät kyyt, joista on ollut aika haastavaa saada minkäänlaista kuvaa. Tämä yksilö onneksi käpertyi komealle kerälle siihen ainoaan puhtaaseen kuvauslinjaan. Käärmeen sinertävä silmä viittaa lähestyvään nahanvaihtoon.

Parhaat rantakäärmeiden paritteluhulinat menivät meiltä ohi aurinkoisten päivien osuttua arkipäiviin. Muutamia sattumakohtaamisia rantakäärmeidenkin kanssa kevääseen sentään osui. Kyiden lymyillessä tiiviisti suojaisissa kanervikoissa rantakäärmeet ovat puolestaan tavanneet olla erittäin säikkyjä ja koko ajan liikkeessä, joten niiden kuvaaminen on ollut vaikeaa. 

Sammakot ovat puolestaan olleet todella hankalia tänä keväänä. Tiedämme ainakin puolisen tusinaa kelvollisen aktiivista sammakoiden kutupaikkaa, joita olemme aikaisempina vuosina kuvanneet. Tänä vuonna sama kuvio on toistunut kerta toisensa jälkeen. Ensin kutulampi on jäässä. Sen sulettua yhtenä päivänä lampi on tyhjä, mutta heti seuraavana lammessa on kutua, mutta ei sammakoita. Ilmeisesti kylmä ja myöhäinen kevät teki sammakoista vähän hätäisiä. Yleensä ne ovat sentään viipyneet muutaman päivän yhdessä lammikossa vielä kutemisen jälkeenkin.

Parhaat sammakkokuvat syntyivät täysin odottamatta keskeltä tietä löytyneestä lemmekkäästä kaksikosta, jotka olivat ilmeisesti vasta pelipaikoille menossa. Varsinaisissa kutulammikoissa näimme koko keväänä vain pari sammakkoa.

Kevään merkkejä

Parina ekana kuvauskertana oli pilvistä ja keskityin kuvaamaan pitkillä suljinajoilla. Tällä tavalla veteen saa pehmeää liikettä näkyviin. Oli kuurainen päivä ja kuvia sai mukavan matalalta, kun vastaranta näytti kauniin lumiselta. Pitkien valotusaikojen (1/10 sek.) takia kuvia kertyi todella paljon, joista vain muutama oli täysin terävä. Koskikara on paikallaan ollessaankin hyvin liikkuvainen, pään kääntyessä jatkuvasti puolelta toiselle, joten kuvia oli otettava laukaisin pohjassa. Lisäksi niillä oli selvästikin kevättä rinnassa, kivelle istahdettiin lauleskelemaan pitkäksi toviksi. Jyrki onnistui saamaan pilvisestä säästä huolimatta hyviä lentokuvia.

Hetken päästä koskelle ilmestyi parvi varpusia ja punatulkkuja. Ne kävivät juomassa mutta jäivät isojen, lumisten kivien taakse, joten niistä ei saanut kuvia. Pian kuitenkin Jyrki huomasi toisenkin, melko epätavallisen vieraan koskella. Merisirri oli pysähtynyt syömään koskelle koskikarojen harmiksi. Se sai jatkuvasti kyytiä omaa paikkaansa vartioivalta koskikaralta. Muutama haviskuva ja sitten matalalle istumaan ja odottamaan sirriä paremmalle paikalle. Heti kun koskikaran silmä vältti yritti merisirri-poloinen istahtaa lumettomalle pikku kivelle lepäämään. Ei mennyt kauaa kun koskikara sen huomasi ja heti tuli häätö. Montaa hyvää kuvaa siitä ei saanut mutta olipa hauska nähdä kahlaaja keskellä talvea!

Toisena kuvauspäivänä sää oli lauhtunut ja kuura, sekä merisirri, kadonneet. Vastapäinen penkka oli sulanut ruman näköiseksi ja siksi kuvia oli otettava ylempää, jotta lumen alta paljastuneen mustan maan sai rajattua pois kuvasta. Aurinko ja pilvet kilpailivat toistensa kanssa ja nopeasti vaihtuvat valo-olosuhteet asettivat valotukselle hiukan haastetta. Vähän tuli yritettyä lentokuvaustakin mutta aika huonolla menestyksellä. Koski on kahden järven välissä ja muutama laulujoutsen jää talvehtimaan tänne, koska vesi pysyy auki koko talven. Koskikaroja kuvatessa huomasin kun laulujoutsenia laskeutui kauempana veteen. Kovasti ne pitivät ääntä ja hiukan kärhämääkin oli. 

Kolmantena päivänä koskella oli taviokuurnapariskunta. Koiras kävi koskessa ensin juomassa ja sitten peseytymässä. Harmittavan kauas se kuitenkin jäi. Aurinko paistoi täydeltä taivaalta ja nyt olisi hyvät mahdollisuudet koskikarojen lentokuville. Alku oli kankeaa, jonkun tylsän lentokuvan sivusta sain kuvattua. Vaihdettiin Jyrkin kanssa paikkoja ja nyt kuvasin sellaisesta suunnasta, että voisin saada kuvia koskikarasta edestäpäin. Istumapaikka oli hankala vähintäänkin penkan jyrkkyyden takia, siinä sai tovin asetella puoliksi vedessä olevaa jalustaa, ennen kuin sen sai sopivaan asentoon. Tarkkailtuani hetken koskikaran tapoja, huomasin, että häädettyään kilpailijan pois reviiriltään, lentää se aina samalla kivelle. Ei muuta kuin tarkennus kivestä hiukan eteenpäin ja odottamaan, että tämä toimintatapa toistuu. Lankalaukaisimen avulla pystyi rauhassa tarkkailemaan linnun tuloa. Sitten vain nappi pohjaan ja toivomaan parasta. Kuvasta huomasin, että koskikaran pyrstö jäi harmittavasti kiven taakse, joten tarkensin kauemmaksi. Tässä sai olla malttia, koska kovin usein ei kara kivelle lentänyt. Toisella kerralla onnistuin paremmin, koskikaralla oli siivet kauniisti levällään ja pyrstökin näkyi hyvin. Tästä otoksesta tyytyväisenä kömmin koskenpenkasta ylös ja kävin ehdottamassa Jyrkille paikan vaihtoa, nyt kun valoa vielä riitti. Hänkin sai mainion otoksen vastaavasta tilanteesta. 

Koskikaroja ja yllätysvieras!

Koskikaran keväthulinat

Tammikuun loppupuoliskolle osui yksi varsin kuvauksellinen viikonloppu. Lauantaina pääkaupunkiseudun rannat peittyivät sankkaan sumuun ja sunnuntaina sama sumu oli huurtanut puut komeaan kuuraan.

Upeiden olosuhteiden hyödyntäminen ei mennyt ihan putkeen, kun ei oikein keksinyt minne ja mitä lähtisi kuvaamaan. Erityisesti sumuisia päiviä varten pitäisi miettiä jo etukäteen hyviä paikkoja, joihin mennä kun olosuhteet ovat oikeat. Miettimisen lisäksi niitä kannattaisi vielä kirjata ylös jonnekin, koska pääkoppa kumisi tyhjyyttään ulkona sankkenevaa sumua tuijotellessani.

Ulos tuli lopulta lähdettyä ilman sen kummempaa suunnitelmaa vain harhailemaan pitkin sumuisia merenrantoja.

Sumun takaa paistanut aurinko loi hauskan kiekkoefektin taivaalle. Olosuhteet suorastaan huusivat pöllöä istumaan jonkun kuvauksellisen kelon mutkikkaalle oksalle komeita siluettikuvia varten. Luonnollisesti missään ei näkynyt edes talitintin talitinttiä. Ainoa lähistöltä löytynyt lintu oli varis, joka istui niin toivottomassa pusikossa, että siitä ei kuvia syntyisi. 

Tai niin minä luulin. Onneksi tuli vilkaistua taakse poislähtiessä. Varis ei ollut liikkunut minnekkään, mutta moukan tuurilla olin osunut sille ainoalle puhtaalle linjalle minun, variksen ja auringon välille. Tuloksena otsikkokuvan ruutu, joka tosin näyttää enemmän kuun, kuin auringon edessä pönöttävältä varikselta. 

Sunnuntai valkeni erittäin kuuraisena. Näihin maisemiin kun olisi saanut ketun saalistelemaan tai hirven tuijottamaan. Olisi kelvannut. Mutta kotipihan puusta löytyneitä tilhiä lukuunottamatta päivä oli aika hiljainen.

Eivätkä nekään suostuneet oikein hyville kuvausholleille saapumaan. Puitteet olisivat olleet kunnossa.

Tammikuun talvihetkiä

Eräänä toivottoman pimeänä joulukuisena iltapäivänä erään linturuokinnan alta löytyi pari hiirtä napsimassa linnuilta maahan tippuneita jyviä.

Kuvausmiljöö tiheän kuusen alla oli likipitäen mahdoton, mutta koska muutakaan kuvattavaa ei ollut löytynyt, jäimme seuraamaan hiirulaisten touhuja.

Ruokinnan linnut olivat aika levottomia, ja toistuva vitsailun aihe oli, että puussa istunee varpuspöllö, kun me kökimme jossain kuusen oksien alla yrittämässä kuvata toivottoman pimeässä ryteikössä vilistäviä hiiriä.

Auringonlaskun lähestyessä linnut aloittivat sellaisen äläkän, että vitsailu jäi vähiin ja oli pakko nousta ylös katsomaan mitä siellä oikein tapahtuu. 

Ja kuinka ollakkaan, varpuspöllöhän siellä oli iskenyt silmänsä samoihin siimahäntiin kuin mekin. Pöllö vaihteli oksalta oksalle ja sen pää ja pyrstö pyörivät villisti ympäriinsä, kun se  piti silmällä huutavaa tinttilaumaa ja varvikossa vilistäviä hiiriä. Lopulta se teki syöksyn varvikkoon hiiren perään. 

Hiiristä ei normaalisti juuri ääntä lähde, mutta pöllön kynsiin joutuessaan ne näköjään saattavat päästää aika sydäntäsärkevän ja voimakkaan vinkaisun. Tilanteen sattuessa oli jo niin pimeää, ettei kuvaamiseen ollut enää mitään mahdollisuuksia, eikä pöllön perässä parannut muutenkaan rymistellä, ettei sen saalistus häiriintyisi. Hiiri kuitenkin pääsi tällä kertaa irti sen otteesta ja takaisin kolonsa suojiin.

Kyseisen ruokintapaikan luota ei tosin ole enää hiiriä löytynyt. Joko pöllö on käynyt sen tyhjentämässä tai sitten hiiret päättivät vaihtaa vähemmän nokkavaan kiinteistöön.

Hiirikuvauskriitikko

Varpuspöllö hiirikuvauskriitikkona

Ensin niistä havaitsee yleensä vain äänen. Metsää voi joutua haravoimaan korvat höröllään jonkin aikaa ennen kuin ensimmäinen puun oksalla nököttävä untuvapallo paljastaa sijaintinsa. Tammen lehvästöstä paistavat oranssit silmät ovat aina yhtä ilahduttava näky.

Pöllönpoikaset ovat todellisia metsän menninkäisiä. Tämä vanhan sielun omaava pehmolelua muistuttava pörrö on kuin suoraan satukirjasta. Nuorilla poikasilla silmät ovat usein kiinni tai niitä jaksetaan juuri ja juuri pitää auki, pienen nokan avautuessa huutoon tasaisin väliajoin. Silmien ollessa auki pikkupöllökin näyttää varsin tuimalta. Poikaset viihtyvät useimmiten korkealla puussa mutta onneksi niitä löytää välillä matalammaltakin. Useimmiten eläin- ja lintukuvat toimivat paremmin, kun pääsee kohteen silmien kanssa samalle tasolle. 

Edestä päin katsoen on vaikea uskoa näiden untuvapallojen kykenevän lentämään vielä laisinkaan, mutta tästä kuvasta näkee, että niiden siivet ovat jo melko kehittyneet. Lentomatkat ovat kuitenkin pääsääntöisesti lyhyitä ja päätyvät välillä päin seiniä. Harjoittelu tekee mestarin, tuntuu tämä pikkupöllö tuumivan hiukan nolostuneen näköisenä. Onneksi kynnet ovat terävät ja niillä saa otteen alustasta kuin alustasta vaikka laskeutuminen olisikin mennyt hiukan mönkään.

Poikasten aktiivinen huutelu valoisina myöhäisiltoina tekee niistä ehkä helpoimmin löydettäviä pöllöjä. Normaalisti hiljaa puiden uumenissa viihtyviä pöllöjä löytää lähinnä muiden lintujen hätääntyneiden huutojen avulla. Ilman poikasen kerjuuhuutelua tätä kaveria olisi ollut aivan mahdotonta löytää tuuheasta vaahterasta. Pöllönpoikasten taito piiloutua oksien uumeniin on tarpeen, sillä ne ovat huonoina lentäjinä helppoa saalista petolinnuille. 

Molemmat emot osallistuvat jälkeläistensä ruokintaan. Niillä on iso ja tärkeä työ, koska poikasia on useita. On sanomattakin selvää, että poikasten määrän ollessa suuri, eivät kaikki selviydy. Kuten luonnossa yleensä, vahvemmat voittavat heikommat. Kilpailu ruoasta on kovaa ja äänekkäin huutaja saa suupalat ensimmäisenä. Ruoan saanti riippuu paljon myyrien ja muiden pikkunisäkkäiden vaihtelevasta määrästä. Sarvipöllön on sanottu ohittaneen metsäkadosta kärsivän helmipöllön Suomen yleisimpänä pöllönä. Oma otoksemme on erittäin epätieteellinen, mutta sarvipöllöihin olemme itsekin eniten viime vuosina törmänneet. 

Hiukan kasvattuaan sarvipöllön poikasilla alkaa olla aikuisten sarvipöllöjen piirteitä vaikka ääntelevätkin yhä samalla tavalla kuin nuorempana. Tuntuu helpottavalta nähdä teini-ikäisiä pöllönpoikasia, koska niiden todennäköisyydet selviytyä kasvavat mitä isommiksi ne tulevat. Tässä vaiheessa ne alkavat jo olla taidokkaita lentäjiä, vaikka kerjäävätkin vielä emoiltaan ruokaa. Tämä kaksikko omasi jo teinin eleetkin, heti tuli syyllistäviä katseita, kun Tua kehtasi astua oksan päälle aiheuttaen pienoista rapinaa. 

Sekä sarvipöllöllä että huuhkajalla on ”sarvet” pään päällä ja olemme joskus erehtyneet luulemaan huuhkajaa sarvipöllöksi.  Sarvipöllö on kuitenkin pienempi kuin suurin pöllömme huuhkaja ja aikuisen sarvipöllön erottaa huuhkajasta sen silmien välissä olevasta valkoisesta alueesta. Nuo päästä sojottavat antennithan eivät oikeasti ole sarvet, vaan korvatupsut, jotka pöllö välillä laskee päänmyötäisesti alas, muistuttaen silloin erehdyttävästi vuorostaan suopöllöä.

Pöllönpoikaset ovat vanhempiaan ilmeikkäämpiä. Päät pyörivät kaikkien akselien ympäri, kun ne havainnoivat ympäristöään. Katso oheiselta Jyrkin kuvaamalta videolta, kuinka hauskasti pöllö pyörittelee päätään. Niskavaivaisella toimistotyöläisellä käy kyllä vähän kateeksi noita mooveja ihaillessa.

Elämää kaupungissa: Puistometsän vaateliaat vinkujat

Kevät on ollut tänä vuonna myöhässä, mutta teerien soidin näytti lähteneen käyntiin jo paljon pohjoisemmassakin, joten päätimme lähteä katsastamaan tilanteen vakiosuollamme jo maaliskuun loppupuolella. Suolla oli merkkejä teeristä ja samana aamuna paikalle osuneen kuvaajan mukaan paria päivää aikaisemmin teeriä oli ollut paikalla enemmän kuin mitä me olimme täällä koskaan nähneet. Aamun ainut teerihavainto oli kuitenkin paikalla n. 30 sekuntia viipynyt nuori teerikukko. Hukkareissu.

Koska todennäköisyys kahdelle peräkkäiselle hukkareissulle tuntui hyvien teeriuutisien perusteella epätodennäköiseltä, olimme paikalla seuraavanakin aamuna. Tällä kertaa teeristä ei kaukaista pulputusta lukuunottamatta ollut mitään jälkeä.

Reilua viikkoa myöhemmin pilasimme taas yöunemme ja raahauduimme suolle. Suolla oli tuoreessa lumessa ilmiselviä jälkiä teerien mittelöistä, mutta ei, ei teeriä. Paikalla ollut toinen kuvaaja oli nähnyt muutaman istumassa puussa kaukana metsän reunassa, itse emme nähneet edes niitä. 

Tässä vaiheessa vain totaalinen hölmö lähtisi suolle uudestaan heti seuraavana aamuna, joten olimme tietenkin taas paikalla. Turhaan. Ei teeriä.

Kylmän ja lumisen kelin hyvä puoli oli umpijäässä oleva suo, joten sinne käveleminen oli todella vaivatonta. Toisin kuin aikaisempien vuosien upottavissa vesikeleissä. 

Tässä vaiheessa suokäynnit jäivät pariksi viikoksi tauolle. Tämän suon teeret eivät selvästikkään pakkaskeleistä välittäneet. Lopultakin huhtikuun puolessa välissä, viidennellä käyntikerralla alkoi lyyti kirjoittaa. Paikalle tuli kymmenkunta lintua ja taistelupareja syntyi useita eri puolille telttaa. Parhaisiin vastavaloihin ei tosin tänä aamuna kukaan osunut. 

Aktiivinen meno ja lomaviikko houkuttivat paikalle lopulta neljä kertaa ja hyviä tappeluita osui kohdalle useita.

Parhaat mittelöt alkoivat vain aina sen verran myöhään aamulla, että kirkkaan aamun valo oli jo ehtinyt turhan kovaksi.

Viimeisenä käyntiaamuna oli erittäin tyyni pakkaskeli, joka oli ideaalinen hengityshöyrykuvien ottamiselle. Tällä kertaa onneksi yksi kukko osui sopivasti teltan ja auringon väliselle linjalle.

Aamun parhaat valot kestävät vain viitisentoista minuuttia ja onnistuneet kuvat vaativat erittäin hyvää tuuria teltan ja lintujen paikan suhteen. Jäässä ollut suo teki lintujen sijoittumisen ennustamisesta normaaliakin hankalampaa. Sulalla suolla lintujen sijoittumista voi yrittää arvailla kuivempien ja korkeampien mättäiden avulla. Tasaisella jäällä linnut tuntuivat hajoavan joka aamu milloin minnekin.

Neljä hutireissua alkoivat jo vähän syömään uskoa koko touhuun, mutta neljä onnistunutta aamua olivat taas huhtikuun selviä kohokohtia. Ensi keväänä uudestaan! Ehkä vähän myöhemmällä aloituksella kuin tänä vuonna...

Epätoivoa teerisuolla

Epätoivoa Teerisuolla

Tarkkana kuin porkkana

"Hei, etsä viitsisitsä, mä metsästän hiiriä!" Varpuspöllö tarkkailee sen läsnäoloa protestoivaa käpytikkaa.

Helmipöllö kuusen kätköissä

Ensimmäinen tosin löytyi perjantai-iltana vain vähän vajaa tunti ennen auringonlaskua piilottelemassa täysin mahdottomassa paikassa kuusen oksien suojassa, joten kunnolliset kuvat jäivät saamatta.

Lauantaina sen sijaan alkoi lyyti kirjoittaa, kun äkäinen närhi paljasti tämän veijarin piilopaikan.

Helmipöllö | Oma ilmeeni kameran takana taisi olla suunnilleen samanlainen

Näihin kavereihin törmäisi kyllä mieluusti useamminkin.

Lopultakin helmipöllö!