
Haluaisitko nauttia Lofoottien vertaisista majesteetillisista maisemista mutta välttää jonossa kapuamisen vuorille? Ota silloin matkakohteeksesi Vesterålen! Olimme varustautuneet kahden viikon yöttömän yön reissuun, josta ensimmäisen tulisimme viettämään Andøyalla.

Jos ensimmäisellä Norjan lomaviikolla paistaa aurinko, niin yllättääkö seuraavalla vesisade-ahdinko? Ensimmäisen lomaviikon kovahko tuuli, avaruusraketit, korkeat huiput ja olosuhteisiin nähden urbaanit suopöllöt eivät meitä hätkäyttäneet, mutta mitenkäs lähes jokapäiväinen vesisade sitten?

Olemme käyneet Senjalla Pohjois-Norjassa kahdesti. Paikan tietävien kanssa keskustelut tahtovat mennä aina samalla tavalla. "Kävitkö Seglalla?" "Kävitkö Hestenillä?" No, en käynyt. Olen niin korkeanpaikankammoinen, että mainittujen huippujen loppunousut jäävät minulta kapuamatta. Kannattaako siis korkeiden paikkojen kanssa hermoilevan lähteä Senjalle lainkaan?

Näinä tuskastuttavan kuumina helleviikkoina muistelen mielelläni taakse jäänyttä kesälomaa ja sitä ihanaa viileyttä mitä silloin saimme kokea. Vietimme ensimmäisen viikon Senjalla Pohjois-Norjassa ja toisen viikon Kilpisjärvellä. Vältimme etelän sateet mutta ilma oli kolea, öisin Kilpisjärvellä mittarilukema saattoi pudota kahteen asteeseen. Ei ollut itikoista vaivaa, sen sijaan pitkiä kalsareita sai tunturissa kiskoa jalkaan hyytävän tuulen takia. Kylmyys on siunaus pohjoisessa kesällä, pipo on hyttyshattua paljon miellyttävämpi.

Kaverini kirjoitti minulle, että olen tartuttanut häneen kännykkäräpsyjen myötä kunnon Norja-kuumeen. En yhtään ihmettele, niin upeissa satumaisemissa vietimme kesäloman ensimmäisen viikon. Olemme kolunneet aika lailla koko pohjois-Norjan, tämä paikka oli kuitenkin vielä näkemättä. Kvaloya tarjosi parastaan ilmojen suhteen - ja maisemien. Mielestäni kaikista komein paikka missä olemme käyneet. Ja kyllä, olemme kerran ajaneet turistien suosimalle Lofooteille. Toki silloin satoi lähes koko ajan ja vuoret jäivät tihkusateen taakse näkymättömiin suurimmaksi osaksi aikaa, joten tällä saattoi olla osuutensa asiaan, että Lofooteille ei ole kaivannut uudelleen. Kvaloyalla on noin 15 000 asukasta, joten saa varautua, että liikennettä on päivisin melko paljon. Saari kuuluu Tromssan kuntaan.

Neljän pitkän vuoden jälkeen Canon julkaisi odotetun seuraajan EOS R5 -kameralle. Olen kuvannut alkuperäisellä vitosella loppuvuodesta 2020 asti ja toiveiden tynnyriin olikin ehtinyt kertyä odotuksia uutukaista kohtaan. Koitan tässä kertoilla tähänastisista kokemuksistani uutuuden kanssa ja vertailla sitä edeltäjäänsä.

Canonin tuotekehitysosastolta on saanut turhaan odotella esim. viitos-sarjan kameraa, jossa olisi valokuvaajalle soveltuvalla tavalla saranoitu näyttö. Haaveksi on jäänyt myös luontokuvaajalle sopiva kuuteensataan milliin yltävä zoom-objektiivi, joka ei ole susipimeä. Sen sijaan sieltä on tänä vuonna saatu mm. 14 millin laajakulma, jonka piirtoympyrä ei kata kinokoon kennoa ilman digitaalista korjausta, 20-50 millin peruszoom, jonka zoom-mekanismi toimii videokuvaajien mieliksi sähkömoottorilla. Sekä uusi objektiivitulppa.

Olen kuvaillut Canon R5 mk II:sella sen julkaisusta lähtien nyt reilut puolitoista vuotta. Kirjoittelin kamerasta pitkähkön arvion parin ensimmäisen kuukauden käytön jälkeen ja ajattelin nyt palata asiaan. Onko mieli muuttunut noista ajoista ja mihin suuntaan.

Olen hivenen pakkomielteinen usein käyttämieni työvälineiden ja vaatteiden suhteen. Niiden pitää olla hyvin toimivia, mukavia ja mahdollisimman kitkattomasti käytettävissä. Tällaisilla luonteen oikuilla varustettuna sopivan kamerarepun löytäminen on ollut melkoista painajaista.

Jäätyneet sormet ovat luontokuvaajan iänikuinen talviongelma. Se tuli taas huomattua, kun kärräsin Vintedin kautta postiin pienen muovikassillisen hanskoja, joilla olin yrittänyt tätä pulmaa vuosien mittaan ratkaista. Siinä samalla heräsi ajatus, että ehkä näissä kokemuksissa on jotain blogi-kirjoituksen tynkää.

Taas on marraskuu ja on pimeää kuin mörön helman alla. Tuntuu, että viimeiset kaksi viikkoa on satanut vettä. Edellisestä kameran ulkoilutuksesta on vielä sitäkin kauemmin, eikä kummoisia kuvauskuulumisia ole jaettavaksi asti. Joten jupistaanpa sitten vaikka kameroista.

En usko, että moneltakaan aktiiviselta luontokuvaajalta on jäänyt huomaamatta, että Lightroom Classic on muuttunut viime aikoina entistäkin tuskallisemmaksi käyttää. Se syö muistia. Se kaatuilee. Se on vieläkin hitaampi kuin ennen. Onko lopullinen alamäki alkanut?

Aina välillä luontokuvia ei tarvitse lähteä hakemaan kovin kaukaa, vaan ne tulevat tyrkylle kirjaimellisesti kotiovelle. Ainakin jos vaivautuu edes pitämään korvansa auki sohvalla lojuessaan.

Kirjoittelin joskus loppukesästä bloggauksen wanhan hyvän ajan Internet-foorumeista ja siitä miten ne vertautuvat Instagramiin. Katkeran setämiehen Instagram-tykkäysten määrä sen kun vähenee, joten ehkä on taas hyvä hetki vähän valittaa täällä perinteisen Internetin puolella.

Olimme tässä hiljattain kuvaamassa sudenkorentoja erään pienen metsälammen rannalla, kun miltei jalkojeni juureen laskeutunut punasyyskorento palautti mieleen samaisesta lajista yli 22 vuotta sitten ottamani kuvan. Mieleeni ei oikeastaan niinkään palannut tuo kuva, vaan se minkälaisen vastaanoton se sai jakaessani sitä sen aikaisilla valokuvausfoorumeilla.

Sulla on hyvä kamera, kun saat niin hyviä kuvia! Tätä kuulin aika moneenkin otteeseen valokuvausharrastuksen alkutaipaleella. Vaikka tuo ärsytti jo silloin, niin kyllähän kunnon kamera edesauttaa hyvien kuvien saamista, mutta ei yksinomaan riitä. Nyt Kuusamoviikon jälkeen vastaisin, että ei perkele auta!

On taas se aika vuodesta, kun sääennusteista katoavat viimeisetkin auringonpilkahdukset. Avaruussää rauhoittuu täysin. Porot pukeutuvat parhaimpiinsa. Lämmin sää hyydyttää ruskan etenemisen kokonaan. Kuukkelit hiovat retkeilijöiden herkkujen kilpailutus-strategioitaan ja tunturit täyttyvät mummuista ja papoista. On aika lähteä odotetulle ruskareissulle Lappiin.

Teimme Lapin ruskareissun viikkoa myöhemmin kuin yleensä. Tietenkin tänä vuonna ns. ruska alkoikin jo hyvissä ajoin elokuun puolella ja varoiteltiin, ettei kannata jättää reissua kovin myöhäiseksi. Tuo aikainen lehtipuiden kellastuminen johtui kesän kuivuudesta ja lehdet olivat heleän keltaisen sijaan ruskean värisiä koppuroita.

Etelä-Suomen ruskahuippu oli ja meni. Joka vuonna tähän aikaan mieleen hiipivät visiot keltaisena hehkuvan vaahteran uumenissa istuvasta varpuspöllöstä tai värikkäässä lehtikasassa peuhaavasta oravasta. Säällä ja käytettävissä olevalla vapaa-ajalla on vain tapana puuttua näiden visioiden toteuttamiseen.

Vuotuinen Lapin ruskareissu on takana, ja kuukkelit olivat luonnollisesti taas toivelistalla. Tänä syksynä meinasi jo tulla suru puseroon, kun usein kuvaamaamme kuukkeli-pariskuntaa ei näkynytkään enää missään.

Kesälomalla alkaa jo unelmoida syyskuun ruskaviikosta Lapissa. Kaikkia lomia odotamme toki innolla mutta tätä varmaan kaikista eniten. Olimme vuokranneet mökin, jossa olemme olleet kerran aikaisemmin. Edelliseltä kerralta jäi kaikista parhaiten mieleen upea sumuinen aamu ja toivoimme, että saisimme uusinnan siitä. Mökin ovelta on kymmenisen metriä järven rantaan, joten aamutuimaan on unikekojenkin helppo kömpiä lämpimän peiton alta ulos, kun ei tarvitse lähteä pihaa pidemmälle.

Vuokraamamme mökki joululomaksi ei tällä kertaa aiheuttanut innostuksen hihkaisuja etukäteen, kun haluamamme mökki oli jo varattu ja tämä kuului kategoriaan ”otetaan kun ei muuta ole”. Ensitunnelmat mökille saavuttua eivät valitettavasti olleet yhtään sen paremmat. Eteisessä meitä vastaan tuli niin kova viemärin lemu, että haisi ihan siltä, kuin mökissä olisi tehty lanttulaatikkoa monta päivää putkeen. Haju oli kuitenkin kaikkea muuta kuin jouluinen.

Valtakunnan virallisten plussakelimagneettien perinteinen talvi-ekskursio suuntautui tänä vuonna aina yhtä aurinkoiseen Kuusamoon. Olimme pienellä kauhulla seuranneet Kuusamossa koko helmikuun vallinneita täydellisiä talviolosuhteita. Senhän tietää mitä niille tapahtuisi, kun me pääsisimme paikalle. Mielikuvissa odotti lähinnä Espooseen asti kuuluva humahdus, kun Kuusamon jokainen tykkylumipuu pudottaisi lumilastinsa sillä samalla sekunnilla, kun meidän kengänpohjamme kohtaisivat koillismaan kamaran.

Joulureissu Kuusamoon on muodostunut jo perinteeksi. Perinteeksi näyttää muodostuneen myös se tosiasia, että joka toinen vuosi saadaan tyytyä ärsyttävän harmaisiin ja pilvisiin keleihin. Siitä olisi pitänyt jo ymmärtää, että tänä vuonna sinne ei kannata lähteä ollenkaan. Mökkitiellä vastaan tullut koiranulkoiluttaja tiesi kertoa, että edellispäivänä oli ollut vielä lunta puissa. Heti kun me pahan ilman linnut saavuimme paikalle, muuttuivat 20 asteen pakkaskelit +3 asteeksi ja kylmästi riepotteleva tuuli viskoi lumet rytinällä alas puista.

Ahkerasta Lapin matkaamisesta huolimatta riekot ovat olleet meille vähän hankala aihe. Niitä on nähnyt lähinnä ohimennen auton ikkunasta tai hyvin satunnaisesti tuntureilla kulkiessa, mutta kameran eteen riekkoja ei ole juuri päätynyt. Mahdollisesti jälleen aamu-unisuuteen liittyvistä syistä.

Olemme kolmatta kertaa Kuusamossa viettämässä joulun välipäiviä. Ensimmäisellä kerralla oli maagiset olosuhteet auringon paistaessa sumun takaa. Saimme juuri sitä, mitä olimme lähteneet kaamosaikaan hakemaan. Toisella kerralla vannoimme, että emme enää tule uudelleen tänne tähän aikaan vuodesta. Koko viikko oli pilvinen eikä vihertävän sinisistä kuvista ollut mihinkään. Päivällä valoisaa aikaa on kolme tuntia ja totesimme, että on turha lähteä reissuun, jos silloinkin on harmaan hämärää. Alkusyksystä mietimme, mitä tehdä joululoman aikana. Ja kappas, ennen kuin ehdimme huomatakaan, olimme varanneet lentoliput Kuusamoon. Sovimme, että tällä kertaa emme pety säästä, otamme sitten vain rennosti ulkoillen ja nautimme kelomökin tunnelmasta. Matkan lähestyessä katsoimme hermostuneesti sääennustetta, joka näytti koko ajan lauhempaa keliä jouluviikolle. Pilvistä luvattiin taas koko viikoksi.

Pari vuotta sitten välipäivien pohjoisen reissun teemana oli teleputkella tunturissa. Tuolloin aurinko paistoi usvaisen maiseman läpi kipakassa pakkassäässä ja tarjolla oli todellista maisemakuvaajan herkkua. Tänä vuonna ajoittain harmaat kelit eivät houkuttaneet kaivamaan järkkäriä repusta, joten teemana oli pikemminkin kännykkäkameralla Kuusamossa. Mitenkäs se sitten sujui?

Olemme kahtena peräkkäisenä vuotena Lapissa lauhan ja tuulisen sään aikaan. On helmikuun loppu ja puut täysin paljaat lumesta. Keli on apean harmaa ja se tarttuu myös mieliimme. Tähän aikaan vuodesta pitäisi vielä pakkasen paukkua ja maiseman hohtaa valkoisena.

Tänä vuonna sitkeä flunssa meinasi sotkea Lapinreissun totaalisesti mutta onneksi olo alkoi parantua juuri ennen lähtöä. Otimme tällä kertaa riskin ja lähdimme hiihtolomalla matkaan. Ryysiksestä emme silti joutuneet kärsimään, kun kiersimme hiihtokeskukset kaukaa.

Koskikarat ovat talvisten Kuusamon reissujen pakollista kuvattavaa. Vuodenvaihteen reissulla kelit olivat vähän haastavat. Valoisat päivät menivät tuntureilla, joten karakoskille jäivät pimeämmät ja lumisateiset päivät.

Tänä vuonna Lapissa tuli keskityttyä aika paljon koskikarojen kuvaamiseen. Emme ole aiemmin niitä täällä pahemmin kuvanneet, viime vuonna lähinnä saukon odottelun lomassa. Tällä kertaa huomattiin, että parissa kohdassa koskea pääsee rantaan kuvaamaan ja että kuvakulmat ovatkin ihan jees!

Pitkä putki tulee yleensä raahattua tunturiin lähinnä siltä varalta, jos kohdalle sattuisi osumaan lintuja ja eläimiä. Mutta suurille millimetreille on tunturissa muutakin käyttöä, etenkin jos olosuhteet osuvat kohdilleen.

Karmaisevan keikkuvasti saapunut kevät sai meidät jo pelkäämään sammakkokauden menneen ohi suun. Pidimme kuitenkin loppuun asti silmällä sitä viimeistä lammikkoa, johon ei ennen takatalvia ehtinyt ilmestyä kutua. Onneksi, sillä vappu-viikolla sinne lopultakin järjestyi kunnon kurnuttajakemut.

Viime vuoden kevät oli kylmä ja myöhässä ja ainakin meiltä menivät sammakoiden kutuhyörinät ohi kokonaan. Kutulammikko toisensa jälkeen tuotti pettymyksen. Yhtenä päivänä lammikko oli enimmäkseen jäässä, seuraavana siinä saattoi olla kutua, mutta ei sammakoita. Tänä vuonna kohdalle osui useamman lämpimän ja aurinkoisen päivän putki, joten sammakotkin viihtyivät pelipaikoilla vähän pidempään.

Kevät alkoi aikaisin tänä vuonna mutta sitten ilma viileni ja tuntui että kesti kauan, ennen kuin se alkoi kunnolla uudelleen. Terveydellisistä syistä tänä keväänä tuli kuvattua tavallista vähemmän, joten sinänsä ei kyllä haitannut yhtään, vaikka sen tulo tyssäsikin.

Viime keväänä päädyimme puolivahingossa seuraamaan tiirojen kevätpuuhailua mukavissa iltavaloissa. Tänä keväänä päädyimme panostamaan aiheeseen vähän enemmänkin. Tuhansien ja tuhansien ohilaukauksien sekaan mahtui onneksi muutama ihan kelpo pärskähdyskin.

Toukokuussa aurinko laskee vasta kymmenen maissa, joten arki-iltoina ei jaksa lähteä kuvaamaan parhaimpien valojen aikaan. Kuvaamiset ovat siksi jääneet harmittavan vähäisiksi. Aurinkoisia iltoja on kuitenkin riittänyt myös viikonlopuille ja kerrankin saimme hyödynnettyä kauniin lämpimät iltavalot.
Kauan odotettu kevät on ollut myöhässä ja alettuaankin se on ollut varsin kylmä. Kameraa on tullut ulkoilutettua, mutta perinteiset kevätaiheet käärmeet ja sammakot ovat olleet yllättävän tiukassa.

Kelien puolesta kevät todella tulee keikkuen tänä vuonna. Jos sammakkokausi pääsi yllättämään viime vuonna, niin nyt se meni meiltä täysin ohi. Seurasimme meille tuttuja pikkulampia ja lätäköitä ja kun vihdoin huomasimme liikettä yhdellä lampareella, iski ennennäkemätön takatalvi yöpakkasineen ja lumisateineen. Kuvittelimme, että pienet kurnuttajat pakkaavat kapsäkkinsä ja muuttavat kiireen vilkkaa Teneriffalle, mutta muutaman päivän kuluttua kun kävimme tekemässä tuttua lammikkokierrosta, oli lähes joka paikkaan ilmestynyt kutua. Näköjään jäätävät kelit eivät sammakkojen kutupuuhia estä.

Pimein aika vuodesta on taas täällä. Lintu- ja eläinkuvauksien saralla on aika hiljaista, mutta pimeällä taivaalla loistavat revontulet tarjoavat ainakin ajoittain syitä kameran ulkoilutukselle. Auringon aktiivisuuden lähestyessä 11 vuoden syklinsä maksimia potentiaalia komeille leiskuille on taas ilmassa. Komeiden leiskujen lisäksi luvassa lienee myös katkeraa some-kommentointia ja Iltalehdessä pettymystään Ylläksen kalliiseen revontulisafariin tilittävä Marja-Yrjänä. Hän kun ei kuulemma nähnyt kuin harmaita pilviä, vaikka oppaan kamerassa niitä revontulia komeilikin. Mistä siis oikein on kyse?

Revontulien kuvaaminen on vaikeaa. Jotenkin sitä kuvittelisi, että voisi vain tällätä jalustan lumeen ja osoittaa kameran taivaalle ja et voilà, mutta ei. Joskus jalusta jäätyy auki ja joskus se jäätyy kiinni. Akut jäätyvät pakkasessa, kameran jalustalevyn kiristys löystyy ja niin edelleen. Kuvittelin, että kaikki mahdollinen mokailu olisi jo koettu, mutta vuodenvaihteen reissulla sai kuitenkin kaivertaa muutaman uuden loven jalustan putkeen.

Revontulien kuvaamisessa ei ole minulle mitään uutta. Silti tämän vuoden Lapin reissulla olo oli välillä kuin olisi ollut ensimmäistä kertaa asialla.

Revontuli-tuuri on ollut Lapin reissuilla muutaman vuoden ajan hivenen hakusessa. Auringon aktiivisuus on tällä hetkellä 11 vuoden syklinsä nousuvaiheessa ja siltä se tuntuikin, kun reissun jokaisena iltana näkyi ainakin jonkinlaiset leimut. Taivaskin oli ainakin osittain kirkas.

Pimeään vuodenaikaan Lapissa olemme yleensä varsin innokkaita revontulibongareita. Kotinurkilla Espoossa emme niinkään. Emme edes silloin, kun aurinkotuulimittarit huutavat punaisina. Niinäkin öinä etelässä on yleensä tarjolla vain himmeä kaari pohjoisessa horisontissa, joka saattaa hetkeksi leimahtaa liekkeihin. Tämän vuoden äitienpäivä-viikonloppuna tilanne oli vähän toinen. Kun etelään antavalta takapihalta sai kännykällä kuvan revontulikoronasta, oli aika myöntää, että yön selkään on ehkä sittenkin lähdettävä.

Olemme kertoilleet täällä aika paljonkin keväisistä retkistä teerisuolle. Yleensä aika romantisoivaan sävyyn, jossa urheat luontokuvaajat marssivat läpi petollisen suon todistamaan veret seisauttavaa luonnonnäytelmää. Mutta mitä kaikkea näihin eteläisen Suomen soille suuntautuviin retkiin oikeastaan liittyykään? Tänään täällä Pohjantähden alla ei Väinö Linnaa mukailla, vaan lähdetään suolle realismin hengessä.

Illalla ei meinaa tulla uni, vaikka väsyttää. Kello soi viiden tunnin päästä, joten jonkin verran olisi unta saatava. Lopulta nukahtaminen onnistuu mutta kahden tunnin päästä olen taas hereillä katsoen kelloa. Joko? Ei, vielä saa nukkua kolme tuntia. Keho käy kuitenkin innostuksesta ja jännityksestä ylikierroksilla eikä nukahtaminen enää uudelleen onnistu. Vihdoin kello lyö neljä ja saa nousta ylös.

Viimekeväisessä teeripostauksessa taisin maalailla "alussa olivat suo, koju – ja Jyrki" -henkisesti, miten pulputtavat teeret, kirkkaassa pakkassäässä kimaltelevat hengityshöyryt ja näyttävät tappelut ovat aikaisen herätyksen ja suolle rämpimisen arvoisia. Mutta entäs kun suo onkin tyhjä? Neljä kertaa putkeen..?

Herätyskello soi neljältä. Saappaat uppoavat suohon heijastinta myöden. Piilokoju painaa. Mutta kun mittelöt alkavat, kaikki muu unohtuu. On aika selvittää kuka on suon kuningas.