5 tarinaa

Revontulien kuvaaminen on vaikeaa. Jotenkin sitä kuvittelisi, että voisi vain tällätä jalustan lumeen ja osoittaa kameran taivaalle ja et voilà, mutta ei. Joskus jalusta jäätyy auki ja joskus se jäätyy kiinni. Akut jäätyvät pakkasessa, kameran jalustalevyn kiristys löystyy ja niin edelleen. Kuvittelin, että kaikki mahdollinen mokailu olisi jo koettu, mutta vuodenvaihteen reissulla sai kuitenkin kaivertaa muutaman uuden loven jalustan putkeen.

Pimein aika vuodesta on taas täällä. Lintu- ja eläinkuvauksien saralla on aika hiljaista, mutta pimeällä taivaalla loistavat revontulet tarjoavat ainakin ajoittain syitä kameran ulkoilutukselle. Auringon aktiivisuuden lähestyessä 11 vuoden syklinsä maksimia potentiaalia komeille leiskuille on taas ilmassa. Komeiden leiskujen lisäksi luvassa lienee myös katkeraa some-kommentointia ja Iltalehdessä pettymystään Ylläksen kalliiseen revontulisafariin tilittävä Marja-Yrjänä. Hän kun ei kuulemma nähnyt kuin harmaita pilviä, vaikka oppaan kamerassa niitä revontulia komeilikin. Mistä siis oikein on kyse?

Pimeään vuodenaikaan Lapissa olemme yleensä varsin innokkaita revontulibongareita. Kotinurkilla Espoossa emme niinkään. Emme edes silloin, kun aurinkotuulimittarit huutavat punaisina. Niinäkin öinä etelässä on yleensä tarjolla vain himmeä kaari pohjoisessa horisontissa, joka saattaa hetkeksi leimahtaa liekkeihin. Tämän vuoden äitienpäivä-viikonloppuna tilanne oli vähän toinen. Kun etelään antavalta takapihalta sai kännykällä kuvan revontulikoronasta, oli aika myöntää, että yön selkään on ehkä sittenkin lähdettävä.

Revontuli-tuuri on ollut Lapin reissuilla muutaman vuoden ajan hivenen hakusessa. Auringon aktiivisuus on tällä hetkellä 11 vuoden syklinsä nousuvaiheessa ja siltä se tuntuikin, kun reissun jokaisena iltana näkyi ainakin jonkinlaiset leimut. Taivaskin oli ainakin osittain kirkas.

Revontulien kuvaamisessa ei ole minulle mitään uutta. Silti tämän vuoden Lapin reissulla olo oli välillä kuin olisi ollut ensimmäistä kertaa asialla.