Lapin lumoissa: Revontulirävellystä paukkupakkasessa

Revontulien kuvaamisessa ei ole minulle mitään uutta. Silti tämän vuoden Lapin reissulla olo oli välillä kuin olisi ollut ensimmäistä kertaa asialla.

Revontulien kyttääminen alkaa jo hyvissä ajoin ennen reissua. Vuorotellen tuijotellaan sää- ja revontuliennustetta ja arvaillaan osuuko tulevalle viikolle revontulia. Jos osuu, niin millainen sää silloin on? Tyypilliseen tapaan avaruussää oli häiriöinen koko viikon ennen lauantaina alkavaa reissua ja lauantaista eteenpäin tilanne olisi rauhoittumassa. Sääennuste vaihteli päivittäin pilvisen ja kirkkaan välillä.

Lopulta saavuimme lauantaina Lappiin täysin pilvettömässä ja aurinkoisessa säässä, revontulipalkkien helottaessa punaisena ja sääennusteen luvatessa iltaa kohden pilvistyvää säätä. Yöksi luvattiin yli kahdenkymmenenviiden asteen pakkasia.

Tiesin entuudestaan, että kamerajalustani kuulapää jäätyy jo -15 asteessa lähes käyttökelvottoman jäykäksi, joten olin napannut kotoa mukaan toisen, hivenen järeämmän kuulapään.

Sää vastoin normaalia tuuriamme pysyi kirkkaana ja hivenen yllättäen jo seitsemän aikaan illalla taivas alkoi näyttää siltä, että nyt mennään. Ajoimme läheisen järven rantaan ja taivas helähti samantien liekkeihin. Ei muuta kuin kamera jalustalle ja... kiroilu alkakoon. Muutamat ensimmäiset kuvat onnistuivat ihan hyvin. Tässä vaiheessa lähinnä ryntäilimme päättömästi ympäriinsä reisiin asti yltäneessä lumihangessa hakemassa kuvakulmia, kun parhaimmat tulet vaihtelivat paikkaa vähän väliä.

Mutta sitten kuvissa rupesi näkymään tähtiviiruja, mitä ei muutaman sekunnin mittaisilla valotuksilla pitäisi tapahtua. Kuvat olivat muutenkin aivan mössöä.

Taivaalla leimuavat komeimmat tulet, mitä olemme vähään aikaan nähneet, eikä kuvista tule mitään. Tilanne oli hämmentävä. Onko jalusta huonosti pehmeässä hangessa? Heilutanko itse jalustaa seisomalla jäällä sen vieressä? Onko pikakiinnityslevy huonosti kamerassa kiinni? Kauniin tasaisista tähtiviiruista päätellen joku osa jalustasta falskasi hitaasti, mutta varmasti valotuksien aikana.

Kävi ilmi, että mukaan lähtenyt järeämpi kuulapää ei ollut pakkasessa sen toimivampi kuin se toinenkaan. Päinvastoin. Se toinen kuulapää jäätyy tönköksi niin, ettei mikään liiku. Tämä jäätyy tönköksi niin, ettei mitään saanut liikkumattomaksi. Lopulta apinan raivolla kiristämällä kamera pysyi auttavasti paikoillaan, mutta luonnollisesti siinä vaiheessa komeimmat tulet alkoivat jo hiipua.

Huumori meinasi olla aika vähissä, kun tästä näkymästä oli kasassa neljä käyttökelvottoman epäterävää kuvaa. Tulet kun eivät tässä kohdassa montaa hetkeä viihtyneet. Onneksi sentään yksi kuvista oli terävä. Kuvasta saattaa tarkkaan katsomalla löytää laulujoutsenen.

Oli ihan oma moka lähteä kuvaamaan revontulia kovassa pakkasessa varusteita testaamatta. Oletin, että jos uusi kuulapää on huono, niin se olisi huono samalla tavalla kuin toinenkin ja jäätyisi kiinni. Puoliksi auki jäätyminen pääsi yllättämään. Tulipahan uusi kohta revontulikuvauksen tarkistuslistaan.

• Jalustan ja erityisesti kuulapään toimivuus kylmissä pakkaskeleissä kannattaa tarkistaa jo ennen kuin taivas leimuaa.

• Kuulapään mahdollisen pikakiinnityslevyn pitää olla tiukasti kiinni. Kunnon pakkaskelillä se voi päästää kameran liikkumaan, vaikka muulloin ongelmia ei olisikaan.

• Mukana on syytä olla joku työkalu, jolla pikakiinnityslevyn voi tarvittaessa kiristää.

  • Vaikka levyn ruuvissa olisikin sormipyöritystä varten jokin lenkki tms, sitä ei välttämättä saa pakkaskelissä käsin tarpeeksi kireälle.

  • Varsinkin jos ottaa pystykuvia.

  • Varsinkin jos koko kuulapää on jäätynyt niin tönköksi, että kameran liikuttelu vaatii voimaa.

Ja jos kamerakalusto alkaa ryppyillä, niin voisi ehkä harkita, että kerrankin vain keskittyisi ihastelemaan niitä revontulia.