Jyrki Salonen |su 15.12.
Petolliset revontulikuvat
Pimein aika vuodesta on taas täällä. Lintu- ja eläinkuvauksien saralla on aika hiljaista, mutta pimeällä taivaalla loistavat revontulet tarjoavat ainakin ajoittain syitä kameran ulkoilutukselle. Auringon aktiivisuuden lähestyessä 11 vuoden syklinsä maksimia potentiaalia komeille leiskuille on taas ilmassa. Komeiden leiskujen lisäksi luvassa lienee myös katkeraa some-kommentointia ja Iltalehdessä pettymystään Ylläksen kalliiseen revontulisafariin tilittävä Marja-Yrjänä. Hän kun ei kuulemma nähnyt kuin harmaita pilviä, vaikka oppaan kamerassa niitä revontulia komeilikin. Mistä siis oikein on kyse?
Minultakin on revontulikuviani esitellessäni kysytty, että näyttävätkö ne oikeasti tuolta. Kysymys on lopulta yllättävän vaikea. Lyhyt vastaus on ei. Revontulet näyttävät kamerassa tyypillisesti kirkkaammilta ja ennen kaikkea värikkäämmiltä kuin paljain silmin katsellen.
Tämä ei kuitenkaan johdu siitä, että kuvat olisivat käsitelty piloille vaan juurisyy on ennen kaikkea siinä, että ihmissilmä näkee pimeässä värejä erittäin huonosti. Suurin osa silmän valoherkistä soluista on sauvasoluja, jotka aistivat vain valon intensiteetin muutoksia. Värejä havainnoivia tappisoluja on huomattavasti vähemmän.
Nykyaikaisella digikameralla tällaisia rajoitteita ei ole ja revontulet komeilevat kuvissa täydessä loistossaan. Pimeässä kuvatessa joutuu myös käyttämään jopa useita sekunteja pitkiä valotusaikoja, joka sekin on omiaan tuottamaan kuvaan enemmän informaatiota, kuin mihin ihmissilmä pystyy. Lisäksi revontulet parhaimmillaan liikkuvat aika reippaastikin, jolloin kuviin syntyy myös tietynlaista liike-epäterävyyttä. Samaan tapaan kuin liikkuvan auton valoista tulee pimeässä kuvattaessa viiruja tai virtaavasta vedestä silkkisen näköistä.
Heikot revontulet näyttävät silmillä katsottuna vain harmailta pilviltä. Kameralla näistäkin tilanteista saa kuitenkin jo jotain irti, ainakin jos on paikassa, jossa maisemat ovat jo muutenkin kohdallaan.
Tämä on uskoakseni se kohta, joka synnyttänee suurimmat pettymykset revontuliin. Osutaan paikalle heikkona revontuliyönä ja vedetään siitä johtopäätös, että revontulet ovat pelkkää photoshopissa synnytettyä huijausta.
Valokuviin liitetään yleensä aika vahva vaatimus "todenmukaisuudesta". Valokuvan pitäisi näyttää siltä, miltä todellisuuskin näytti. Pitkillä valotuksilla pimeässä kuvattaessa vaatimus on kuitenkin vähän hölmö. Jos paljain silmin näkee vain pimeyttä ja harmaata pilveä, niin onko sen toistaminen valokuvaamalla enää kovin mielekästä hommaa? Jos teknisen apuvälineen avulla saa esiin kauneutta, jota ei paljain silmin näe, eikö se ole pikemminkin rikkautta kuin huijausta?
Revontulista otettujen valokuvien oikeellisuus tai todenmukaisuus on filosofinen kysymys, johon ei omasta mielestäni ole yhtä aukotonta oikeaa vastausta.
Kuvat vs. todellisuus
Miltä ne sitten oikeasti näyttävät? Miten suuri ero on kameran kuvalla ja todellisuudella? Joskus se on yllättävän pieni. Ylläoleva kuva luultavasti saisi aika monelta some-kommentoijalta Photoshop-tuomion. Tämä on kuitenkin yllättävän lähellä sitä mitä paljain silmin näin. Vihreä väri on varmasti kuvassa hivenen voimakkaampi kuin luonnossa ja kuvassa näkyvää violettia en nähnyt paljain silmin lainkaan, mutta muuten tämä on aika lähellä "todellisuutta". Tämä hetki todella näytti siltä, kuin joku olisi käynnistänyt videotykin taivaalle. Kuva on myös otettu varsin maltillisella 2.5 sekunnin valotuksella ja varsin alhaisella herkkyydellä ISO 1250. Tärkeä huomio on, että tämä on yksi voimakkaimmista revontulipurkauksista, jonka olen koskaan nähnyt, eivätkä nämä todellakaan ole mitään jokaöisiä tapauksia.
Yllä on pari kuvaa, joissa on aika paljon punaista väriä. Kuvista oikean puoleinen on vuodelta 2015, joten muistikuvat alkavat olla jo hivenen hataria, mutta punainen on väri, joka näkyy kuvissa yleensä huomattavasti voimakkaammin kuin luonnossa. Voin kuitenkin vakuuttaa, että kumpikin näky oli luonnossakin leuat loksauttavaa tasoa. Nämäkin kuvat on otettu erittäin voimakkaan aurinkotuulen aikana.
Ylläoleva kuva parin vuoden takaa Espoosta on esimerkki tilanteesta, jossa revontulet eivät käytännössä erottuneet paljain silmin juuri lainkaan. Eivätkä ne tässä tapauksessa kamerassakaan juuri hurraa-huutoja herätä.
Tässä kuvassa valotusaika on peräti 13 sekuntia ja siinä näkyy yksityiskohtia, joita ei paljain silmin ollut havaittavissa. Luonnossa tulet olivat kuitenkin väreiltään melko harmaat ja muutenkin himmeät.
Aina välillä näkee kommentteja, jossa valokuvaaja sanoo vähentäneensä revontulikuvan värikkyyttä, jotta se näyttäisi enemmän siltä kuin se näytti paljain silmin katsoessa. Kukin tyylillään tietenkin, mutta itsestäni se on tuntunut aina vähän siltä, kuin hierottaisiin vaseliinia mikroskoopin linssiin, jotta sen näkymä olisi lähempänä ihmissilmin nähtyä. Joskus kuvat ovat kuitenkin omastakin mielestäni suoraan kamerasta niin räikeitä, että niistä on suorastaan pakko vähentää värikylläisyyttä.
Revontulikuvien käsittely on vaikeaa. Myönnän itsekin vekslaavani niitä edestakaisin. Eilen käsitellyt kuvat saattavat näyttää tänään aivan övereiltä ja huomenna taas pliisuilta. Erityisesti valkotasapainon kanssa saa taistella. Talvisin lumi on hyvä kalibraatioapu, kun sen saa säädettyä valkoiseksi, niin ollaan yleensä oikeilla jäljillä. Joskus näkee revontulikuvia, joissa hankikin hohtaa vihreänä. Periaatteessa lienee ihan mahdollista, että voimakkaat revontulet heijastuisivat hangesta, mutta en muista itse koskaan luonnossa kokeneeni hangen näyttävän vihreältä edes voimakkaiden tulien alla, joten olen yleensä yrittänyt hakea lopputulosta, jossa lumi pysyy ainakin jokseenkin valkoisena.
Miksi se kuva sitten pitää käsitellä? Eivätkö ne ole suoraan kamerasta "totuudenmukaisia"? Mielestäni ne ovat totuudenmukaisen sijasta pikemminkin keskeneräisiä tai arvauksia. Kamerainsinöörit suunnitelevat kameran toimimaan kelvollisesti tilanteessa kuin tilanteessa, jolloin kaikki kuvat suoraan kamerasta ovat eräänlaisia keskiarvoja. Pimeässä kuvatut revontulet ovat niin erikoinen aihe, etteivät ne oikein tahdo istua näihin keskiarvoihin.
Revontulikuvat ja suuret odotukset
Isoin ongelma revontulikuvissa on varmaankin niiden herättämät suuret odotukset. Jos on käsittämättömiltä näyttävien kuvien houkuttelemana matkustanut Lappiin ja paikan päällä ei näy muuta kuin harmahtava kaari horisontissa on pettymys varsin luonnollinen lopputulos.
Tässä ei kuitenkaan ole mielestäni kyse niinkään kameratekniikan tai kuvankäsittelyn synnyttämistä odotuksista vaan siitä, että oikeasti näyttävät revontulet ovat lopulta varsin harvinaisia. Niitä ei ole edes joka viikko, ei edes joka kuukausi. Kun vielä huomioidaan, että niiden pitäisi osua kirkkaan pilvettömään yöhön niin tuurin osuus kasvaa erittäin suureksi. Puhumattakaan siitä, että se yön komein leiskahdus saattaa olla ohi muutamassa minuutissa.
Jos olet viikon Lapissa ja olet viikkoja etukäteen varannut yhden satunnaisen päivän revontulisafarille lähtöön, on erittäin suuri todennnäköisyys sille, että kohdalle ei osu kovin kummoisia revontulia. Olemme viime vuosina viettäneet kolmisen viikkoa vuodesta pimeään aikaan Lapissa, emmekä silti näe kunnollisia revontulia edes joka vuosi.
Ehkä ärsyttävin piirre revontulikuvien ympärillä käytävässä keskustelussa ovat nämä tapaukset, jotka ovat nähneet yhdet kehnot revontulet ja ovat sillä perusteella niin kovan luokan kokemusasiantuntijoita, että pitää mennä jokaisen somessa vastaantulevan kuvan alle tilittämään kuvien olevan pilalle photoshopattuja. Joillain ihmisillä tuntuu olevan kova vimma yleistää omat huonot kokemukset mukamas universaaleiksi faktoiksi.
Jos näkemäsi revontulet tuntuivat pettymykseltä, osuit luultavasti paikalle heikkona revontuliyönä. Oikeasti voimakkaat ja eläväiset revontulet ovat ehkä huikein luonnonilmiö, minkä Suomessa voi kokea. Silloin kun sellaiset osuvat kohdalle, en usko kenenkään enää miettivän, että mihin suuntaan sitä Lightroomin saturaatio-vipua oli jossain some-kuvassa väännelty.
Itse laskeskelen jo aamuja seuraavaan kertaan, kun pääsee palelemaan pimeään lumihankeen komean näytöksen toivossa.
