Kosken kuohuissa

Joulureissu Kuusamoon on muodostunut jo perinteeksi. Perinteeksi näyttää muodostuneen myös se tosiasia, että joka toinen vuosi saadaan tyytyä ärsyttävän harmaisiin ja pilvisiin keleihin. Siitä olisi pitänyt jo ymmärtää, että tänä vuonna sinne ei kannata lähteä ollenkaan. Mökkitiellä vastaan tullut koiranulkoiluttaja tiesi kertoa, että edellispäivänä oli ollut vielä lunta puissa. Heti kun me pahan ilman linnut saavuimme paikalle, muuttuivat 20 asteen pakkaskelit +3 asteeksi ja kylmästi riepotteleva tuuli viskoi lumet rytinällä alas puista.

Emme ole koskaan nähneet Riisitunturia niin lumettomana kuin nyt. Aamu valkeni aurinkoisena mutta maisema näytti suorastaan surulliselta. Tuntui väkinäiseltä yrittää repiä edes jotakin kuvaa irti ”talvimaisemasta”, kun valoa kuitenkin oli. Tästä eteenpäin sitäkään herkkua ei nimittäin pahemmin enää ollut luvassa.

Pahaiset pilvet ottivat vallan ja lauha sekä tuulinen sää jatkui. Tunturille ei tehnyt mieli joten lähdimme tutustumaan meille uuteen koskeen. Emme tienneet soveltuuko koski kuvaamiseen ollenkaan, mutta pitkästä ajomatkasta huolimatta lähdimme katsomaan ja toteamaan, että ns. parkkipaikkaa ei oltu aurattu koko talvena. Takaisin emme halunneet heti lähteä, joten oli käytettävä luovuutta.

Ilahduimme nähdessämme, että lähestulkoon jokaisella kivellä istui koskikara. Siinä ne vierekkäin kyhjöttivät koskessa, näin sulassa sovussa emme aiemmin näitä lintuja olekaan nähneet. Huomasimme pian kuitenkin näidenkin olevan omista kivistään hyvin mustasukkaisia ja lähtivät ajamaan toisiaan takaa heti, kun joku kehtasi ryövätä paikan. Karoja oli pienehkössä sulassa yli kymmenen. Ahtaaksi käy niiden paikat kun pakkanen kiristyy.

Jäällä huomasimme paljon saukon sekä minkin jälkiä. Istahdimme kosken penkalle ja samantien Jyrki huomasi minkin alempana koskessa. Hetken seurailtuamme sen touhuja koitimme varovasti lähestyä sitä. Minkillä oli kalastuspuuhat meneillään ja taisi se meidätkin huomata, kun se sujahti aina kiven taakse saaliitaan syömään. Saimme seurata tätä virkeää veikkoa pitkän aikaa mutta kauas se mokoma jäi, eikä kuvista siten oikein mitään meinannut tulla. Hemmetin pimeäkin oli. Lopulta minkki kömpi pesäänsä.

Hetken päästä Jyrki huomasi jälleen liikettä kosken alaosassa. Saukkohan se siellä kurkisteli jäiden välistä. Emme olisi ikinä voineet kuvitellakaan, että samana päivänä näkisimme sekä saukon että minkin. Saukko sukelsi ja kävelimme lähemmäksi sitä. Aika pitkän aikaa kesti, ennen kuin se taas nousi vedestä ylös, mahdollisimman kaukaisimmasta kolosta.

Pikkupakkasen ja sumun johdosta lähdimme seuraavana päivänä katsomaan miltä Konttaisella näyttää. Linturuokinnalle ei tehnyt mieli jäädä, kun sen olivat muut turistit vallanneet, eikä pimeän harmaassa kelissä muutenkaan mitään otoksia linnuista olisi syntynyt. Vaikka alhaalla puut olivat täysin paljaat, olivat ne Konttaisella yllättävänkin kuuraiset ja lumiset. Nyt oli edes vähän toivoa siitä, että kuuraa ehtisi viikkomme aikana tulla enemmän. Kunhan vain pilvipeitekin rakoilisi.

Revontuliarvot näyttivät parhaita puoliaan vuoden vaihteessa ja saimme nauttia eeppisen punaisista taivaan tulista - muiden kuvia katsomalla. Meiltähän tämä vuosisadan valoshow meni täysin ohi. Myöhemmin kävi ilmi, että yöllä yhden maissa oli hetkellisesti kirkastunut ja jotkut olivat jopa pilvisessä Kuusamossa reposia nähneet. Me vedimme sikeitä, sääkartat kun eivät moisesta kirkastumisesta tienneet mitään.

Kävimme kahdesti vielä koskella. Toisella kerralla minkki oli jälleen työn touhussa ja tällä kertaa ylempänä koskella. Valoakin oli himpun verran enemmän kuin edelliskerralla. Yritimme mahdollisimman huomaamattomasti laskeutua kuvausasemiimme ja onnistuimmekin. Tai ainakin siltä vaikutti, koska minkki ei meistä välittänyt vaan tuli jopa lähemmäksi. Varmasti se oli kuitenkin meidät huomannut, sain nimittäin tallennettua muistikortille pienen hetken, kun se ultrasöpönä katsoo suoraan kohti. Tylsän kelin pelastus olivat nämä hetket, kun saimme minkin menoja seurata.

Viimeisellä koskireissulla minkistä ei ollut tietoakaan. Melkoisen hyvää tuuriahan meillä jo sen suhteen olikin ollut. Keskityimme kuvaamaan koskikaroja pitkillä suljinajoilla. Päivä oli sysipimeä mutta nyt puihin oli ilmestynyt kaivattua kuuraa. Olimme jo lähdössä pois, kun minkki näyttäytyi kosken yläosassa. Tällä kertaa se ei arvostanut meidän seuraamme, vaan pötki karkuun meiltä näkymättömiin. Jätimme kosken asukkaat rauhaan ja lähdimme ajelemaan mökkiä kohti.

Toiseksi viimeiseksi päiväksi luvattiin puolipilvistä ja lähdimme toiveikkaina tunturiin. Ihme kyllä lunta oli kertynyt puihin viikon aikana vaikka lumisateet olivat jääneet vähäisiksi. Valolla meitä ei kuitenkaan hellitty, kaikki oli vain tasaisen harmaata. Hieman ennen auringonlaskua näytti siltä, että taivas saattaa kirkastua, ja jo lähestulkoon alas tultuamme lähdimme uudelleen kapuamaan tunturille. Ja kappas kappas, taivas meni uudelleen umpeen. Heitimme kirveen kaivoon ja juuri kun olimme tulossa autolle, pääsi aurinko kurkistamaan minimaalisesta pilvenraosta, saaden parkkipaikan puut näyttämään vaahtokarkeilta.

Viimeiseksi päiväksi luvattiin jopa puolipilvisestä vähän kirkkaampaa. Kovin suurin odotuksin emme kuitenkaan tunturille kavunneet, aamun ollessa täysin pilvessä. Yht’äkkiä tunturilla ollessamme valoa alkoi kuitenkin tulla pilvien välistä ja pakkanen kiristyi päivän aikana -14 asteeseen. Vihdoin alkoi olla talven tuntua! Ihmeen nopeasti tykkyä alkaa syntyä, kun lämpötilat tippuvat. Vaikka tykystä ei vielä voinut puhua, oli tunturilla todella kaunista. Porukkaa oli sen sijaan aivan liikaa, kuten aina. Joka kerta kun pysähdyt kuvaamaan, jäävät seuraavat paikalle saapuvat samoille sijoille ottamaan kuvia. Tätä ihmettelin, kun lääniä missä kuvata olisi ollut vaikka kuinka. Ilmeisesti ihmiset katsovat vain jalkoihinsa kävellessään eivätkä keskity muuhun kuin hölöttämiseen, ja sitten kun näkevät jonkun kuvaavan niin heräävät siihen, että täällähän on maisemiakin. Kaikista uskomattomin tapaus oli, kun jäin sommittelemaan pienen kuuraisen puun läpi maisemaa ja vierestä alkoi kuulua ”that’s good” ja samalla hengenvedolla tungettiin ihan kylkeen kiinni ottamaan vastaavaa kuvaa. Siihen jäi sommittelu.

Illalla kotiin lähtiessä satoi kunnolla lunta ja matkan varrella puut muuttuivat kerrassaan hohtavan valkoisiksi. Seuraavana päivänä some oli täynnä kireässä pakkasessa otettuja upeita tykkykuvia auringon paistaessa sumuiseen laaksoon…