Kaaosta kukkapellossa

Äkkiseltään sitä voisi kuvitella, ettei muutama hehtaari kuolleita auringonkukkia herätä erityisempiä intohimoja valokuvauksen suhteen. Mutta heitäppä sekaan tuhatpäinen järripeippoparvi, pari salakavalaa varpushaukkaa ja unenpöpperöt silmistä karisteleva aamusumu, niin tilanne onkin heti vähän mielenkiintoisempi.

Loppukesän ja alkusyksyn auringonkukkapellot ovat olleet vakiokuvauskohteitamme jo pidemmän aikaa. Yleensä niissä on tullut kuvattua lähinnä peltoa itseään, koska lintuelämää paikoilla on tyypillisesti ollut heikonlaisesti. Tämä vuosi oli kuitenkin vähän erilainen.

Elokuun puolivälin jälkeen pellossa alkoi viihtyä suurehkoja määriä pikkulepinkäisiä, jotka innostivat käymään pellolla useamminkin. Omat visiot auringonkukkien kehystämistä lepinkäisistä eivät aivan toteutuneet, mutta ainakin sai kuvaushommat taas keskikesän hiljaiselon jälkeen käynnisteltyä.

Lepinkäisten jatkettua muuttopuuhiaan, pelto pitkälti unohtui syyskuun loppuun asti. Todelliseen lintukukoistukseen pelto kuitenkin heräsi vasta kukkien jo kuihduttua, kun pellon valtasivat muuttomatkalla olleet tuhatpäiset järripeippo- ja tikli-parvet.

Valtavien lintuparvien parveilu oli hypnoottista seurattavaa. Meno oli kuin suoraan Avaran luonnon jaksosta valtavan lintuparven noustessa siivilleen elokuvatehosteelta kuulostavan humahduksen saattelemana. Kuvaus oli melkoista sinne päin räiskimistä, mutta sopivissa iltavaloissa sekin tuntui olevan jossain määrin tuloksellista toimintaa. Sopivaan kulmaan osuessaan lintujen siivet loistavat kuvissa sateenkaaren väreissä.

Siemeniä paikallaan lentämällä tavoitelleet järripeipot tarjosivat todella houkuttelevia kuvaustilanteita. Valitettavasti vain alueella saalistaneet varpushaukat tekivät parvista todella levottomia. Linnut eivät useinkaan pysyneet siemenien kimpussa muutamaa minuuttia kauemmin vaan ne nousivat yhtenään siivilleen vain palatakseen hetkeä myöhemmin takaisin. Jos säikähdys johtui paikalla olevasta haukasta, linnut saattoivat pysyä poissa pidempäänkin.

Jos varpushaukat saivat lintuparven levottomaksi, niin olihan niillä toki samanmoinen vaikutus myös luontokuvaajiin. Pikkulintuparven jallittaminen vaatii haukalta melkoista oveluutta ja nopeutta ja siinä kyydissä tulee luontokuvaajallekin aikamoinen kiire.

Haukalla oli taipumus ilmestyä kuin tyhjästä, aina eri suunnasta mihin se oli viimeksi hävinnyt ja sen verran epäsäännöllisesti, että oma huomio oli aina ehtinyt palata pikkulintuihin.

Kukkiin se jäi istumaan hyvin harvakseltaan, ja silloinkin yleensä kuvausetäisyyksien ulkopuolelle. Onnistuneita saalistuksia todistimme vain muutamia. Jännä havainto oli, että haukka tallusteli kukkien suojassa maata pitkin varsin pitkiäkin matkoja. Jos sen näki syöksyvän peltoon, oli aika turha odotella sen nousevan takaisin siivilleen samasta kohdasta.

Haukka tarjoili muutaman aika herkullisen vastavalotilanteenkin, mutta ei näistä oikein mitään portfolio-kamaa syntynyt. Korkeiden kukkavarsien seasta oli useimmiten aika haastavaa saada kuville siistejä taustoja.

Olen saattanut jokusen kerran mainita, etten pidä aamuherätyksistä. Taas kerran aamu-unien uhraamisen jälkeen sai todeta, ettei aamusumuissa paistavalle auringolle valitettavasti löydy vertaa. Onneksi aurinko sentään nousee aika paljon inhimillisempiin aikoihin tähän aikaan vuodesta.

Kylmän yön jälkeen sumuinen kukkapelto tarjosi aivan holtittoman hienoa valoa ja vastavalossa touhunneet linnut saivat laukaisinsormen syyhyämään aivan tosissaan. Valitettavasti vain haukat tulivat sotkemaan suunnitelmia. Ruokailevista linnuista ehti saada kourallisen nätihköjä siluettikuvia, kunnes ne ajettiin taas pakosalle. Kahdenkymmenen minuutin haukkatauko tuntuu näissä valoissa muuten pitkältä ajalta.

Haukasta itsestään ei luonnollisestikaan kovin kummoista otosta syntynyt. Karkuun lehahtavaa lintuparvea sen sijaan sai kuvata riittämiin. Näissä valoissa olisi ollut potentiaalia vaikka mihin, mutta en unenpöpperöissäni ehtinyt lyhyttä etsikkoaikaani oikein hyödyntämään.

Näihin olosuhteisiin olisin ollut valmis heräämään useamminkin, mutta arjen työrealiteetit tulivat tielle. On rankkaa katsella työnäppäimistön äärestä kirkkaana paistavaa aamuaurinkoa ja todeta miten sääennuste täyttyy pilvistä kaukaisuudessa häämöttävien vapaapäivien kohdalla.

Tiklien ja järripeippojen lisäksi pellosta löytyi omassa porukassaan viihtyneitä pikkuvarpusia. Ne olivat kollegoitaan luottavaisempia sekä haukkojen että kuvaajien suhteen ja niistä syntyikin eräät viime viikkojen onnistuneimmista kuvista.

Nämä nahistelutilanteet olivat todellista herkkua. Harmi kyllä niihin mukaan ehtiminen oli todella vaikeaa ja vielä useammin nahinat olivat niin pahasti kukkien seassa, ettei kuvaamisesta tullut mitään.

Varpusia tulee kuvattua varsin harvoin, mutta joihinkin näistä tuli ihan mukavaa syksyn tuntua.

Lokakuun puolenvälin jälkeen peltoa alettiin pikkuhiljaa niittää ja ilmeisesti siitä johtuen lintujen käytös muuttui. Ne kävivät syömässä niiton yhteydessä maahan varisseita siemeniä, eivätkä enää parveilleet pellossa pystyssä olleissa kukkavarsissa.

Iso osa linnuista oli tainnut jo jatkaa muuttomatkaansa ja pellon vilske oli muutenkin alkanut hiljentyä.