Parina ekana kuvauskertana oli pilvistä ja keskityin kuvaamaan pitkillä suljinajoilla. Tällä tavalla veteen saa pehmeää liikettä näkyviin. Oli kuurainen päivä ja kuvia sai mukavan matalalta, kun vastaranta näytti kauniin lumiselta. Pitkien valotusaikojen (1/10 sek.) takia kuvia kertyi todella paljon, joista vain muutama oli täysin terävä. Koskikara on paikallaan ollessaankin hyvin liikkuvainen, pään kääntyessä jatkuvasti puolelta toiselle, joten kuvia oli otettava laukaisin pohjassa. Lisäksi niillä oli selvästikin kevättä rinnassa, kivelle istahdettiin lauleskelemaan pitkäksi toviksi. Jyrki onnistui saamaan pilvisestä säästä huolimatta hyviä lentokuvia.

Hetken päästä koskelle ilmestyi parvi varpusia ja punatulkkuja. Ne kävivät juomassa mutta jäivät isojen, lumisten kivien taakse, joten niistä ei saanut kuvia. Pian kuitenkin Jyrki huomasi toisenkin, melko epätavallisen vieraan koskella. Merisirri oli pysähtynyt syömään koskelle koskikarojen harmiksi. Se sai jatkuvasti kyytiä omaa paikkaansa vartioivalta koskikaralta. Muutama haviskuva ja sitten matalalle istumaan ja odottamaan sirriä paremmalle paikalle. Heti kun koskikaran silmä vältti yritti merisirri-poloinen istahtaa lumettomalle pikku kivelle lepäämään. Ei mennyt kauaa kun koskikara sen huomasi ja heti tuli häätö. Montaa hyvää kuvaa siitä ei saanut mutta olipa hauska nähdä kahlaaja keskellä talvea!

Toisena kuvauspäivänä sää oli lauhtunut ja kuura, sekä merisirri, kadonneet. Vastapäinen penkka oli sulanut ruman näköiseksi ja siksi kuvia oli otettava ylempää, jotta lumen alta paljastuneen mustan maan sai rajattua pois kuvasta. Aurinko ja pilvet kilpailivat toistensa kanssa ja nopeasti vaihtuvat valo-olosuhteet asettivat valotukselle hiukan haastetta. Vähän tuli yritettyä lentokuvaustakin mutta aika huonolla menestyksellä. Koski on kahden järven välissä ja muutama laulujoutsen jää talvehtimaan tänne, koska vesi pysyy auki koko talven. Koskikaroja kuvatessa huomasin kun laulujoutsenia laskeutui kauempana veteen. Kovasti ne pitivät ääntä ja hiukan kärhämääkin oli. 

Kolmantena päivänä koskella oli taviokuurnapariskunta. Koiras kävi koskessa ensin juomassa ja sitten peseytymässä. Harmittavan kauas se kuitenkin jäi. Aurinko paistoi täydeltä taivaalta ja nyt olisi hyvät mahdollisuudet koskikarojen lentokuville. Alku oli kankeaa, jonkun tylsän lentokuvan sivusta sain kuvattua. Vaihdettiin Jyrkin kanssa paikkoja ja nyt kuvasin sellaisesta suunnasta, että voisin saada kuvia koskikarasta edestäpäin. Istumapaikka oli hankala vähintäänkin penkan jyrkkyyden takia, siinä sai tovin asetella puoliksi vedessä olevaa jalustaa, ennen kuin sen sai sopivaan asentoon. Tarkkailtuani hetken koskikaran tapoja, huomasin, että häädettyään kilpailijan pois reviiriltään, lentää se aina samalla kivelle. Ei muuta kuin tarkennus kivestä hiukan eteenpäin ja odottamaan, että tämä toimintatapa toistuu. Lankalaukaisimen avulla pystyi rauhassa tarkkailemaan linnun tuloa. Sitten vain nappi pohjaan ja toivomaan parasta. Kuvasta huomasin, että koskikaran pyrstö jäi harmittavasti kiven taakse, joten tarkensin kauemmaksi. Tässä sai olla malttia, koska kovin usein ei kara kivelle lentänyt. Toisella kerralla onnistuin paremmin, koskikaralla oli siivet kauniisti levällään ja pyrstökin näkyi hyvin. Tästä otoksesta tyytyväisenä kömmin koskenpenkasta ylös ja kävin ehdottamassa Jyrkille paikan vaihtoa, nyt kun valoa vielä riitti. Hänkin sai mainion otoksen vastaavasta tilanteesta. 

Koskikaroja ja yllätysvieras!

Koskikaran keväthulinat

Kutupuuhiinsa keskittyneet sammakot eivät yleensä kuvaajista juuri piittaa ja varovaisesti liikkuen niitä saa kuvata melko rauhassa. Ainakin riittävän isoissa lammikoissa, joiden lähettyvillä liikkuu ihmisiä säännöllisesti. 

Metsäisemmissä paikoissa sammakot voivat kesken kutupuuhienkin olla hyvinkin arkoja ja pinnalla pönöttävät sammakon päät katoavat lammikon pohjiin jo kaukaa kuvausetäisyyksien ulkopuolelta. Noissa tapauksissa on vain jätettävä kurnuttajat omiin oloihinsa ja etsittävä yhteistyökykyisempää kuvattavaa.

Sammakoiden kuten oikeastaan kaiken muunkin kuvaamisen a ja o on oikeanlainen valo. Sammakoiden suosimat ryteikköiset lammikot ovat pilvisinä päivinä aika tylsän näköisiä ja kuvat usein vihreään ja violettiin murtavan ruskean sävyisinä aika masentavia. Sammakkojen kuvauspäivät ovat siitä erikoisia, että niihin kaipaa kirkasta auringonpaistetta. Sillä edellytyksellä, että lammikossa on edes jotain varjoa, koska täysin esteettömästi lampeen paistava aurinko ei näissäkään hommissa ole se toimivin keli.

Parhaimmat tilanteet syntyvät usein sammakon itsensä ollessa varjossa, mutta taustalle ja/tai etualalle pääsee paistamaan aurinko. Tällöin pääsee välillä herkuttelemaan kunnon bokeh-pallomeren kuvaamisella.

Taustalle paistava aurinko tuo kuviin mukavan lämpöiset ja värikkäät taustat. Tämän vuoden kiivaimmat sammakkopäivät osuivat Espoossa onneksi viikonloppuun, koska selvästi parhaat olosuhteet tällä kutupaikalla olivat alkuiltapäivästä.

Parhaat valot paistoivat lammikkoon vain parin tunnin ajan, joten oli kullanarvoista tietää milloin ja missä kannattaa olla kuvaamassa. 

Kutulammikoissa kuhisee

Aamutoimet sujuvat nopeasti edellisillan hyvästä valmistautumisesta johtuen. Muistin varaan ei näin aamuyöllä kannata jättää mitään, aivot käyvät nimittäin tähän aikaan vuorokaudesta melkoisen hitaalla. Mustarastas laulaa pihalla ja täysikuu möllöttää matalalla, ilma tuntuu raikkaalta. Heitämme kamat takakonttiin ja lähdemme ajamaan. 

Olemme suuntaamassa kohti suota parin asteen pakkasessa. Suo on osittain roudassa vielä, mutta suurimmaksi osin jo sulanut ja märkä. Yritämme löytää mahdollisimman kuivan kohdan missä kävellä, helpottaaksemme matkan tekoa kantamusten painaessa selkää. Pikkupakkasesta huolimatta hiki virtaa. Ikuisuudelta tuntuvan tarpomisen jälkeen pääsemme vihdoin otsalamppujen valossa perille. Piilokojun pystytämme kohtaan, missä on vielä jäätä ja lunta. Hiki alkaa kuivua, joten vaatteita on lisättävä, ettei tule kylmä. Käytän lämmittimiä villasukkien ja rukkasten sisällä. Yön pikkutunteina keksin, että voin istua rukkasten päällä, mikäli käsille riittävät pelkät sormikkaat. Tämä toimi hyvin, kylmyys ei päässyt hivuttautumaan retkipatjan läpi. Kaikki muu oli siis kohdallaan, pääesiintyjät vain puuttuivat. 

Auringonnousun aikaan kuuluu kaukaa teeren pulputusta. Jännitys kasvaa; jäävätköhän kaikki teeret jonnekin kauas näkymättömiin. Parin minuutin päästä kuuluu suhahdus ja yhtäkkiä kahdeksan teertä on telttamme edessä. Alkaa korviahuumaava pulputus. Aurinko ei vielä ole ehtinyt puunrajan ylle, joten on vielä hämärää. Kesken kaiken teeret pelästyvät jotakin ja lentävät pois. Tässäkö tämä nyt oli? Auringon esiin noustessa nousi myös harmitus. Parinkymmenen minuutin päästä linnut kuitenkin palasivat takaisin pelipaikoille, juuri parhaimpien valojen aikaan. Huh, aamu oli pelastettu. Tappeluitakin oli, mutta ne jäivät lyhyiksi. 

Seuraavaksikin aamuksi luvattiin aurinkoista säätä, joten laitoimme jälleen herätyskellon soimaan. Pakkasta oli pari astetta enemmän mutta nyt oli tyyntä. Tällä kertaa kojussa tuli hiukan kylmä, ennen kuin aurinko pääsi lämmittämään. Johtuikohan siitä, että teeret ilmestyivät paikalle myöhemmin, eikä ollut muuta ajateltavaa. Kuvaamiseen keskittyessä ei nimittäin pientä palelemista huomaa. Tänä aamuna teeriä oli jo ainakin kymmenen ja ne olivat aktiivisempia. Tälläkin kertaa kävi samoin kuin edellisenä aamuna; teeret lensivät säikähtäessään pois. Saimme odottaa pitkän tovin, ennen kuin ne palasivat. Aamun kultaisimman valon aikaan teeret loistivat poissaolollaan.

Seuraavana aamuna nukuimme. Meillä oli sovittua menoa, joten päivää ei passannut viettää koomassa. Levänneenä oli helppo päättää, että käymme kerran vielä suolla. Aamuksi luvattiin jälleen kirkasta keliä. Lämpötila huiteli nollan tietämissä ja suo oli sulanut auringon lämmittäessä päivisin. Jäätä oli kuitenkin sen verran vielä, että saimme kojun aseteltua helposti. Olosuhteet olivat täydelliset, ei tarvinnut lätäkössä istua, mutta muuten suo oli sula. Vastavalossa kimmeltävät ruohotupot näyttävät mielestäni kuvissa paremmalta kuin valkoisena hohtava luminen alusta. Kymmenisen teertä tuli aikaisin paikalle. Tänä aamuna mikään ei säikäyttänyt niitä vaan ne pysyivät koko ajan kojun edessä. Kovin vaisua vaan oli meno, tappeluita oli todella vähän. Välillä siipien läiskettä kuului enemmän, mutta kaukana kojusta. Aamu oli kuitenkin kaunis ja teerien aamutoimia oli hauska seurata. Vastavaloon kuvatessa sai mainiosti näkyviin niiden hengityshöyryjä pulputuksen lomassa. Välillä ne hypähtävät ilmaan samalla tavalla kuin fasaanit, päästäen käheän kiekaisun ilmoille. Toisinaan ne innostuvat tekemään lyhyitä lentopyrähdyksiä. Tuntuu etuoikeutetulta päästä seuraamaan tällaista upeaa luonnon näytelmää. 

Kevään kohokohta

Tälläkin kertaa kohteena on meille tuttu kuukkelipariskunta, jota olemme kuvanneet ensimmäisen kerran jo vuonna 2018. Reissun ensimmäisellä yrityksellä herrasväki ei suvainnut ilmaantua paikalle lainkaan. Ilmeisesti liian tuulinen keli sai ne pysyttelemään piilossa.

Toisella yrittämällä kaverit löytyivätkin lyhyen odottelun jälkeen ja suostuivat vielä seuraamaankin kuvaajia vähän syrjemmälle mallin hommiin.

Hetken pähkäilyn jälkeen metsän reunasta löytyi pieni lumikumpare, johon kaksikko innostui tekemään näyttäviä laskeutumisia suorastaan liukuhihnalta. Ongelmana oli vain valo. Sitä ei ollut. Päivä oli juuri niin harmaata pilvimöhnää kuin vain voi olla ilman, että sataa lunta. Lumisade olisi ollut kuviin tervetullut lisäelementti, mutta sitä ei taivaalta valitettavasti tippunut muutamaa hiutaletta enempää. 

 Päivän toimivimmaksi strategiaksi osoittautui ottaa kuvat hivenen sivusta. Suoraan edestä päin kuukkelit jäivät aina harmillisesti lumikummun taakse. Niillä kun on laskeutuessaan tapana tehdä pieni koukkaus alakautta.

Seuraavana päivänä ongelma valon kanssa oli päinvastainen. Nyt sitä oli liikaa. Täydeltä taivaalta helottanut paiste oli aivan liian kovaa kuvaamiseen, mutta viikon reissulla ei ole varaa nirsoilla ja oli kuvattava sillä mitä tarjolla oli.

Kuukkelit puolestaan laittoivat silmään aivan totaalisen trollivaihteen. Kahlasimme vyötäröä myöten lumihangessa varmaankin ratakierroksen verran yrittäessämme löytää kohtaa, johon kuukkelit suostuisivat laskeutumaan. Mieluiten vastavalossa.

Kohtia sinänsä löytyi koko ajan, mutta linnut halusivat välttämättä saapua niihin kuvaajien ja kameroiden takaa. Loppumatka hypeltiin lumihangessa. Kerkesimme jo luopua vastavaloajatuksestakin ja käännyimme kuvaamaan myötävaloon, mutta sittenpä sankarimme tietenkin vaihtoivat omaa suuntaansa.

Lopulta jonkinlainen kompromissi saavutettiin ja kuukkelit saapuivat pelipaikoille suoraan sivulta. Tai toinen heistä saapui. Rohkeampi puolisko laskeutui laajakulmavisioihin sopivasti suoraan 30 sentin päähän kamerasta, mutta varautuneempi kumppani katsoi viisaammaksi laskeutua metrin päähän ja hypellä loppumatkan hangessa. Sama varautuneempi käytös oli havaittavissa myös edellisenä päivänä, mutta silloin ero oli sen verran pieni, että molemmista yksilöistä sai kuvia.  

Ilmeisesti hangessa törröttäneet kamerat herättivät jonkinlaista epäluuloa, koska molemmat linnut kyllä kävivät hakemassa kuvauspalkkiot tarpeen tullen suoraan kuvaajan kädestä. 

Sivulta kuvattu laskeutuminen voi olla sinänsä näyttävä kuvakulma, kuten otsikkokuvasta näkee. Valitettavasti kuukkelin siipi jää muutaman sentin vajaaksi peittääkseen liian voimakkaasti paistavan auringon. Tämän myötä linssiheijastukset ja paha puhkipalaminen tärvelevät kuvan.

Ylläolevasta kuvasta näkee potentiaalin, jos siipi osuu tasan oikeaan kohtaan. Valitettavasti kuva on muuten aika epäterävä ja suoraan iltapäivän aurinkoon kuvaaminen tekee kontrasteista aika mahdottomat.

Taas kerran kuukkelikohtaamisista jäi jotain hampaankoloon, mutta olihan kuitenkin mukava nähdä vanhat kaverit taas kerran.

Ohessa vielä muutama vähän erikoisempi otos, josta voi koittaa päätellä näiden kuvien onnistumisprosenttia.

Lapin lumoissa: Kuukkeleita lennosta

Tammikuun loppupuoliskolle osui yksi varsin kuvauksellinen viikonloppu. Lauantaina pääkaupunkiseudun rannat peittyivät sankkaan sumuun ja sunnuntaina sama sumu oli huurtanut puut komeaan kuuraan.

Upeiden olosuhteiden hyödyntäminen ei mennyt ihan putkeen, kun ei oikein keksinyt minne ja mitä lähtisi kuvaamaan. Erityisesti sumuisia päiviä varten pitäisi miettiä jo etukäteen hyviä paikkoja, joihin mennä kun olosuhteet ovat oikeat. Miettimisen lisäksi niitä kannattaisi vielä kirjata ylös jonnekin, koska pääkoppa kumisi tyhjyyttään ulkona sankkenevaa sumua tuijotellessani.

Ulos tuli lopulta lähdettyä ilman sen kummempaa suunnitelmaa vain harhailemaan pitkin sumuisia merenrantoja.

Sumun takaa paistanut aurinko loi hauskan kiekkoefektin taivaalle. Olosuhteet suorastaan huusivat pöllöä istumaan jonkun kuvauksellisen kelon mutkikkaalle oksalle komeita siluettikuvia varten. Luonnollisesti missään ei näkynyt edes talitintin talitinttiä. Ainoa lähistöltä löytynyt lintu oli varis, joka istui niin toivottomassa pusikossa, että siitä ei kuvia syntyisi. 

Tai niin minä luulin. Onneksi tuli vilkaistua taakse poislähtiessä. Varis ei ollut liikkunut minnekkään, mutta moukan tuurilla olin osunut sille ainoalle puhtaalle linjalle minun, variksen ja auringon välille. Tuloksena otsikkokuvan ruutu, joka tosin näyttää enemmän kuun, kuin auringon edessä pönöttävältä varikselta. 

Sunnuntai valkeni erittäin kuuraisena. Näihin maisemiin kun olisi saanut ketun saalistelemaan tai hirven tuijottamaan. Olisi kelvannut. Mutta kotipihan puusta löytyneitä tilhiä lukuunottamatta päivä oli aika hiljainen.

Eivätkä nekään suostuneet oikein hyville kuvausholleille saapumaan. Puitteet olisivat olleet kunnossa.

Tammikuun talvihetkiä

Eräänä toivottoman pimeänä joulukuisena iltapäivänä erään linturuokinnan alta löytyi pari hiirtä napsimassa linnuilta maahan tippuneita jyviä.

Kuvausmiljöö tiheän kuusen alla oli likipitäen mahdoton, mutta koska muutakaan kuvattavaa ei ollut löytynyt, jäimme seuraamaan hiirulaisten touhuja.

Ruokinnan linnut olivat aika levottomia, ja toistuva vitsailun aihe oli, että puussa istunee varpuspöllö, kun me kökimme jossain kuusen oksien alla yrittämässä kuvata toivottoman pimeässä ryteikössä vilistäviä hiiriä.

Auringonlaskun lähestyessä linnut aloittivat sellaisen äläkän, että vitsailu jäi vähiin ja oli pakko nousta ylös katsomaan mitä siellä oikein tapahtuu. 

Ja kuinka ollakkaan, varpuspöllöhän siellä oli iskenyt silmänsä samoihin siimahäntiin kuin mekin. Pöllö vaihteli oksalta oksalle ja sen pää ja pyrstö pyörivät villisti ympäriinsä, kun se  piti silmällä huutavaa tinttilaumaa ja varvikossa vilistäviä hiiriä. Lopulta se teki syöksyn varvikkoon hiiren perään. 

Hiiristä ei normaalisti juuri ääntä lähde, mutta pöllön kynsiin joutuessaan ne näköjään saattavat päästää aika sydäntäsärkevän ja voimakkaan vinkaisun. Tilanteen sattuessa oli jo niin pimeää, ettei kuvaamiseen ollut enää mitään mahdollisuuksia, eikä pöllön perässä parannut muutenkaan rymistellä, ettei sen saalistus häiriintyisi. Hiiri kuitenkin pääsi tällä kertaa irti sen otteesta ja takaisin kolonsa suojiin.

Kyseisen ruokintapaikan luota ei tosin ole enää hiiriä löytynyt. Joko pöllö on käynyt sen tyhjentämässä tai sitten hiiret päättivät vaihtaa vähemmän nokkavaan kiinteistöön.

Hiirikuvauskriitikko

Varpuspöllö hiirikuvauskriitikkona

Helppoa kuukkelikuvaamista

Nämä sunnuntai-illan (26.2.2023) leimahdukset olivat yhdet komeimmista koskaan näkemistäni. 

Yleensä revontulikuviin kannattaa yrittää saada mukaan muutakin kuin pelkkää taivasta. 15 Millimetrin polttoväli tahtoi vain jäädä vähän ahtaaksi, kun yritin saada järven sulakohdan heijastuksia mukaan kuvaan. Kuvat on otettu n. 15 sekunnin välein toisistaan. 

Revontuliennusteet lupailivat maanantai-illaksi vieläkin hurjempia tulia, mutta valitettavasti 20 sekuntimetrin tuulenpuuskat eivät houkuttaneet lähtemään ulos. Oli aika tuskastuttavaa katsella aurinkotuulimittarien näyttävän kirkkaana iltana 800 km/s lukemia, mutta ulos ei vain ollut mitään asiaa. Internetin kuvatulvan perusteella sunnuntain tulet taisivat kuitenkin olla käytännössä komeammat. 

Tänä vuonna mukana oli edellisvuonna ärräpäitä aiheuttanutta jumittajaa toimivampi kuulapääkin.

Lapin lumoissa: Revontuliräiskettä kerrakseen

Viime vuoden reposia