15 tarinaa

Kettukuvaukset kotinurkilla jäivät tänä keväänä ja kesänä aika vähiin. Olin jo henkisesti taputellut aiheen käsitellyksi, kun suuntasimme kohti pohjoisen kesäreissuja. Norjassa ei useinkaan tiedä mitä seuraavan mutkan takaa löytyy, mutta näköjään myös kotoinen Lappi osaa välillä yllättää.

Kaverini kirjoitti minulle, että olen tartuttanut häneen kännykkäräpsyjen myötä kunnon Norja-kuumeen. En yhtään ihmettele, niin upeissa satumaisemissa vietimme kesäloman ensimmäisen viikon. Olemme kolunneet aika lailla koko pohjois-Norjan, tämä paikka oli kuitenkin vielä näkemättä. Kvaloya tarjosi parastaan ilmojen suhteen - ja maisemien. Mielestäni kaikista komein paikka missä olemme käyneet. Ja kyllä, olemme kerran ajaneet turistien suosimalle Lofooteille. Toki silloin satoi lähes koko ajan ja vuoret jäivät tihkusateen taakse näkymättömiin suurimmaksi osaksi aikaa, joten tällä saattoi olla osuutensa asiaan, että Lofooteille ei ole kaivannut uudelleen. Kvaloyalla on noin 15 000 asukasta, joten saa varautua, että liikennettä on päivisin melko paljon. Saari kuuluu Tromssan kuntaan.

Etelä-Suomen ruskahuippu oli ja meni. Joka vuonna tähän aikaan mieleen hiipivät visiot keltaisena hehkuvan vaahteran uumenissa istuvasta varpuspöllöstä tai värikkäässä lehtikasassa peuhaavasta oravasta. Säällä ja käytettävissä olevalla vapaa-ajalla on vain tapana puuttua näiden visioiden toteuttamiseen.

Tässä tämä nyt taas tulee: vuosittainen sarvipöllö-postaus. Ilmeikkäitä pikkupöllöjä ei voinut jättää kuvaamatta tänäkään vuonna.

Toukokuussa aurinko laskee vasta kymmenen maissa, joten arki-iltoina ei jaksa lähteä kuvaamaan parhaimpien valojen aikaan. Kuvaamiset ovat siksi jääneet harmittavan vähäisiksi. Aurinkoisia iltoja on kuitenkin riittänyt myös viikonlopuille ja kerrankin saimme hyödynnettyä kauniin lämpimät iltavalot.

Viime vuoden kevät oli kylmä ja myöhässä ja ainakin meiltä menivät sammakoiden kutuhyörinät ohi kokonaan. Kutulammikko toisensa jälkeen tuotti pettymyksen. Yhtenä päivänä lammikko oli enimmäkseen jäässä, seuraavana siinä saattoi olla kutua, mutta ei sammakoita. Tänä vuonna kohdalle osui useamman lämpimän ja aurinkoisen päivän putki, joten sammakotkin viihtyivät pelipaikoilla vähän pidempään.

Illalla ei meinaa tulla uni, vaikka väsyttää. Kello soi viiden tunnin päästä, joten jonkin verran olisi unta saatava. Lopulta nukahtaminen onnistuu mutta kahden tunnin päästä olen taas hereillä katsoen kelloa. Joko? Ei, vielä saa nukkua kolme tuntia. Keho käy kuitenkin innostuksesta ja jännityksestä ylikierroksilla eikä nukahtaminen enää uudelleen onnistu. Vihdoin kello lyö neljä ja saa nousta ylös.

Kuukkeleiden kuvaamisessa vaatimustaso on noussut viime vuosina aika korkealle. Kiintolevyt pursuavat kelissä kuin kelissä otettuja pönökuvia, ruskaväreillä ja ilman. Viime aikoina tavoitteena ovatkin olleet laajakulmalla otetut laskeutumiskuvat.

Revontuli-tuuri on ollut Lapin reissuilla muutaman vuoden ajan hivenen hakusessa. Auringon aktiivisuus on tällä hetkellä 11 vuoden syklinsä nousuvaiheessa ja siltä se tuntuikin, kun reissun jokaisena iltana näkyi ainakin jonkinlaiset leimut. Taivaskin oli ainakin osittain kirkas.

Tänä vuonna Lapissa tuli keskityttyä aika paljon koskikarojen kuvaamiseen. Emme ole aiemmin niitä täällä pahemmin kuvanneet, viime vuonna lähinnä saukon odottelun lomassa. Tällä kertaa huomattiin, että parissa kohdassa koskea pääsee rantaan kuvaamaan ja että kuvakulmat ovatkin ihan jees!

Eteläisen Suomen talvi on ollut taas kerran yhtä pitkää marraskuuta. Sitten kun kohdalle osuu se yksi talvisumuinen viikonloppu, niin mitään kuvattavaa ei meinaa löytyä.

Linturuokintojen kohdalla tulee usein kiinnitettyä varsinaista ruokintaa enemmän huomiota niiden alapuoliseen elämään. Ruokinnoilla viihtyy usein hiiriä ja myyriä, joiden kuvaaminen voi olla kiinnostavampaa kuin talitinttipönöjen ikuistaminen. Linturuokintojen jyrsijäelämä herättää joskus kiinnostusta muissakin.