Tiirat ovat palanneet ja näin keväällä koiraat tekevät kaikkensa tehdäkseen naaraaseen vaikutuksen. Naaras istuu kivellä odottaen, että koiras tuo sille lahjan, eli kalan. Siinä se lepäillen katselee vierestä, kun koiras lentelee ympärillä, välillä tehden syöksyjä veteen, yrittäen epätoivoisesti napata saalista. Onnistuttuaan koiras kiirehtii naaraan luo, joka joko hyväksyy lahjan tai ei. Jäimme seuraamaan yhtä tiirapariskuntaa, asettuen vastavalon puolelle. Yhdeksän aikaan alkoi valo olla parhaimmillaan mutta aurinko laski nopeasti puiden taakse. 

Ensimmäisellä kerralla kun koiras toi naaraalle kalan, en saanut kunnolla vastavaloa hyödynnettyä, koska otin kuvat liian korkealta. Saalis oli pieni ja kelpasi naaraalle. Koiras lähti uudelleen kokeilemaan kalaonneaan ja sillä välin laskin kameraa alemmas. Valo oli muuten upea mutta ’lens flare’, eli linssiheijastus, ilmestyi kuvaan suoraan aurinkoa kohti kuvaten. Kaunista valoa kesti pari minuuttia eikä koiras tietenkään tänä aikana onnistunut saamaan saalista. Auringon paistaessa puiden takaa sai linnun taustalle kuitenkin vielä pitkään kivat ’bokehpallot’, eli valopallot.

Muutaman minuutin odottelun jälkeen koirasta vihdoin lykästi. Se saapui naaraan luo harmittavasta suunnasta, kiven takaa. Naaras kääntyi koirasta kohti niin, että sen selkä oli meitä päin. Naaras ei kuitenkaan heti napannut kalaa ja koiras tuli kivelle naaraan vierelle lahja nokassaan. Saalis oli isompi kuin edellinen. Naaras maisteli sitä hiukan mutta käänsi sitten päänsä poispäin. Ei jostain syystä kelvannut tällä kertaa ja koiras joutui pettyneenä luovuttamaan. 

Tiiroja illan viimeisissä valoissa

Tiiroja vastavalossa

Suolle tulee kesäisin rämmittyä teerien sijasta kihokkien perässä. Bonuksena samoilta suolammilta saattaa usein löytää kaakkuriperheen. 

Vaikka kihokki ei kohteena karkuun menekkään, samaa ei voi sanoa auringonpaisteesta. Kihokkien limapisarat eivät pääse kuvissa oikeuksiinsa ilman valoa. Joten luonnollisesti täysin kirkkaana iltanakin joku yllättävä täsmäpilvi löytää tiensä auringon eteen juuri kun on saanut kaivettua makrolinssin repusta. 

Tänä kesänä tuli törmättyä sellaiseenkin iltaan, jona kihokeissa ei ollut limapisaroita. Olemme kuvanneet kihokkeja aika monena kesänä, eikä moista tilannetta ollut ennen tullut vastaan. Ilmeisesti riittävän napakka rankkasade saattaa kuitenkin huuhdella pisarat mukanaan ja jättää kihokit valokuvausmielessä huomattavan tylsän näköisiksi. Tietenkin se tapahtuu samana iltana, kun yhteistyökykyinen korento istuu kihokilla morjestamassa.

Makrokuvaukseenkin löytyy tietenkin karkuun kipittävää ja lentävää aihetta. Tämä lauhahiipijä osui kohdalle sadekuuron jälkeen, jolloin se poseerasi mukavan paikallaan pitkän aikaa. Jonkin aikaa auringonpaisteessa lämmiteltyään se ei enää suostunut kameran edessä istumaan. 

Muissa tämän kirjoituksen kuvissa on ohdakkeen siemen sammalikossa. Kuvattu tuulisena päivänä. Se oli rentouttavaa. 

Helppoa ja rentouttavaa makrokuvausta

Norjassa vietetyn viikon jälkeen olimme mökkeilemässä tutuissa maisemissa Tunturi-Lapissa. Olimme menossa eräälle järvelle iltakävelylle, kun Tua totesi hiekkaisia kangasmaastoja katsellessaan, että "kyllä täältä voisi kettujakin löytyä".

Huvittavasti suunnilleen samalla sekunnilla bongasin tienvarren parkkilevennyksellä jolkottelevan aikuisen ketun. "No, tossa nyt olis ainakin yksi." Parkkeerasin auton nopeasti tien reunaan ja jäimme seuraamaan mitä tuleman pitää. Kettu tietenkin vain katosi metsään yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin. Satunnaiset metsäketun bongaukset eivät yleensä aiheuta kummoisiakaan jatkotoimenpiteitä. Niitä on aivan turha yrittää alkaa seuraamaan ja ne katoavat yleensä metsään hyvin nopeasti. Joten jatkoimme matkaamme järvelle ja kettu meni menojaan.

Kiertelimme järveä kesäyön auringonpaisteessa aikamme, mutta puolen yön maissa pois ajaessa tunnelma alkoi toden teolla tihentyä, kun bongasimme metsätieltä kepinpätkää pureskelevan ketunpennun. Pentu säikähti äkkipysähdyksen tehnyttä autoamme ja ponkaisi lähipusikkoon. Pysäytimme auton tien varteen ja jäimme odottelemaan toviksi josko pentu vielä tulisi takaisin, mutta emme nähneet sitä enää. 

Tienvarren pajupusikko oli aivan toivottoman tiheää, eikä siellä näkynyt mitään ilmeistä pesäkoloa. Siellä oli kutenkin paljon isoja kiviä, joiden välisiin koloihin ketut saattavat pesänsä kaivaa. Tulevien iltojen ohjelma alkoi hahmottua.

Seuraavana iltana jonkin verran ennen kymmentä palasimme paikkaan, jossa bongasimme pennun ja pysäköimme auton pienelle aukealle. En ole yleensä järin optimistinen näiden kyttäyskeikkojen suhteen. En tälläkään kertaa hyvistä merkeistä huolimatta.

Eipä siis ollutkaan ihme, että tuijottelin puhelintani aivan muissa maailmoissa, kun silmäkulmassa alkoi näkyä liikettä. Ketunpentu oli ilmaantunut kuin tyhjästä ja tuijotteli uteliaana autoa joka puolelta. 

Ensimmäiset hätäräpsyt tuli kuvattua auton ikkunoiden läpi, koska pelkäsimme ikkunoiden yllättävän avaamisen säikyttävän pennun matkoihinsa. Hetken kuluttua auton lähelle ilmaantui toinenkin pentu.

Hetken autoa ihmeteltyään ne lähtivät omiin puuhiinsa ja saimme auton ikkunat avattua. Joku saattaa ehkä tässä vaiheessa ihmetellä, että mitä hittoa varten meillä oli auton ikkunat kiinni kettukytiksellä ollessa. No, emme olleet paikalla yksin. Meillä oli kuvausseuraa. Tuhatmäärin. Inisevää kuvausseuraa. Autossa oli pakko istua hyttysverkko päässä, hanskat kädessä ja pitkähihaisissa vaatteissa lämpimästä kelistä huolimatta, koska hyttysiä oli aivan hemmetisti.

Aktiivisesti eri puolilla autoa riehuneet ketunpennut olivat kuitenkin niin mukaansatempaavaa seuraavaa, että hyttysmerikin melkein pääsi unohtumaan. Pentuja oli ainakin neljä, mahdollisesti viisi, mutta emme nähneet kerralla neljää enempää.

Kävimme seuraamassa pentujen touhuja lopulta neljänä iltana. Kaikki kuvat on otettu autossa istuen, joten kuvakulmat eivät ole niin matalalta kuin yleensä haluaisin. Nämä eivät ole ihmisiin tottuneita city-kettuja, joten emme edes kokeilleet olisivatko ne sallineet kuvaamisen auton ulkopuolelta. Luultavasti eivät. Ja vaikka olisivatkin, niin pohjoisen maaseudun kettujen eliniänodotetta ei ainakaan paranna niiden totuttaminen ihmisen läsnäoloon.

Onneksi paikka sattui olemaan pienessä mäessä, joten edes toisella puolella autoa kettuja ei tarvinnut kuvata alaviistoon. Valitettavasti ketut enimmäkseen viihtyivät alamäessä varjoisan myötävalon puolella. Iltavalot olisivat olleet aika ajoin aika herkulliset, jos olisi vain päässyt sijoittumaan vähän vapaammin. Monen kuvan ottaminen vaati muutenkin melkoista autojoogaamista, kun kettuja yritti tähtäillä auton etupenkiltä vastakkaisen puolen takaikkunan läpi.

Neljä iltaa "oman" kettuperheen parissa olivat melkoista herkkua pääkaupunkiseudun ruuhkaisiin kuvailuihin verrattuna. Miljardi hyttystä eivät aina ole se huonoin mahdollinen kuvausseura.

Joskus Lapissakin saattaa ketuttaa

Kelit suosivat meitä tällä reissulla. Oli lämmintä ja tyyntä, sekä sen myötä yllättävän paljon hyttysiä. Mittari kapusi välillä jopa hellelukemiin ja heitimme täällä talviturkkimme. Ei olisi uskonut, että pohjois-Norjassa tekee mieli uimaan! Vesi oli sen verran kylmää, että jalkoja särki mereen mennessä, mutta mikäpä tuollaisessa turkoosin kirkkaassa vedessä, vuorten ympäröimänä, muuten on pulikoida. Merisiilejä sai toki varoa, Jyrki sai sellaisesta rannalla sormeensa pienen haavan. Piikikäs merisiili jalkapohjan alla olisi ollut ikävä kokemus. 

Pitkästä aikaa keskityimme maisemien kuvaamiseen. Saarella oli kyllä todella monipuolinen lintuelämä, muun muassa riekkoja, merikotkia, merihanhia, kuoveja, meriharakoita ja muita kahlaajia oli paljon. Ne vaan olivat todella arkoja eikä ihme, kun siellä täällä oli kylttejä metsästyslupien myymisestä.  Jätimme suosiolla linnut rauhaan. Suopöllöä käytiin pari kertaa kyttäämässä suon laidalla. Se pysytteli harmittavan kaukana mutta hyvä tuuri kävi, että sellainen kuitenkin löydettiin. Täällä saatiin myös muutama kuva riekosta vastavalossa. Iltavaloja sai odotella pitkään, koska aurinko ei tähän aikaan vuodesta laske ollenkaan.

Kerran pysäytimme auton kosken viereen, jonka komeita kuohuja ajattelimme käydä katsomassa sen enempää lähtemättä rantaan rämpimään. Jätimme kamerat autoon koska koski ei kovin kuvauksellisessa paikassa ollut. Suunnitelmista poiketen lähdimme sitten kuitenkin tunkemaan pusikon läpi rantaan. Jyrki oli perillä jo paljon ennen minua ja lopulta kun pääsin sinne, viittoi hän minut luokseen isojen kivien päälle. Tajusin, että nyt on jotain hienoa nähtävää. Kaksi saukkoa kalasteli kosken alajuoksulla! Ei auttanut muu kuin ihastella niiden touhuja ilman kameroita, koska niitä ei ikimaailmassa olisi ehtinyt autosta hakea. Toinen saukoista tuli ihan lähelle ja Jyrki sai kivan kurkistuvideon puhelimellaan. Saukkojen lähdettyä haimme kamerat autosta toivoen, että ne tulisivat takaisin. Niin hyvää tuuria meillä ei kuitenkaan ollut, mutta minkki tuli katsomaan meitä muukalaisia kurkistaen kivien välistä hauskasti. Edelleenkään ei kuvia saatu, kun se oli meille aivan liian vikkelä. 

Patikointi saarella oli mukavan helppoa. Yleensä saa henkihieverissä kavuta todella jyrkkiä vuorenseinämiä, jotta saa palkinnoksi nauttia kauniista näkymistä. Näin korkeanpaikankammoisena on joutunut luovuttamaan ennen huippua, Norjalaisten mummojen ja lasten kiivetessä ohi. Vuoret, tai pikemminkin tunturit, joihin nyt kavuttiin, olivat sopivan jyrkkiä tällaiselle tottumattomalle suomalaiselle ja maisemat olivat aivan mielettömän hienot. Käki kukkui lähes joka ilta. 

Viimeisenä aamuna kun lähdimme ajamaan takaisin Suomeen, oli todella kaunis sumu. Harmitti lähteä mutta saipahan auton penkiltä ihastella unenomaisia maisemia, vuorten kietoutuessa paksuun sumuun. Olisi kiva palata tänne joskus syksyllä uudelleen. Saarella näytti olevan paljon lehtipuita ja osaan kuvitella miten upeissa ruskan väreissä se kylpisi. Kunhan vain säät osuisivat jälleen kohdilleen. 

Norjan lumoa

Kutupuuhiinsa keskittyneet sammakot eivät yleensä kuvaajista juuri piittaa ja varovaisesti liikkuen niitä saa kuvata melko rauhassa. Ainakin riittävän isoissa lammikoissa, joiden lähettyvillä liikkuu ihmisiä säännöllisesti. 

Metsäisemmissä paikoissa sammakot voivat kesken kutupuuhienkin olla hyvinkin arkoja ja pinnalla pönöttävät sammakon päät katoavat lammikon pohjiin jo kaukaa kuvausetäisyyksien ulkopuolelta. Noissa tapauksissa on vain jätettävä kurnuttajat omiin oloihinsa ja etsittävä yhteistyökykyisempää kuvattavaa.

Sammakoiden kuten oikeastaan kaiken muunkin kuvaamisen a ja o on oikeanlainen valo. Sammakoiden suosimat ryteikköiset lammikot ovat pilvisinä päivinä aika tylsän näköisiä ja kuvat usein vihreään ja violettiin murtavan ruskean sävyisinä aika masentavia. Sammakkojen kuvauspäivät ovat siitä erikoisia, että niihin kaipaa kirkasta auringonpaistetta. Sillä edellytyksellä, että lammikossa on edes jotain varjoa, koska täysin esteettömästi lampeen paistava aurinko ei näissäkään hommissa ole se toimivin keli.

Parhaimmat tilanteet syntyvät usein sammakon itsensä ollessa varjossa, mutta taustalle ja/tai etualalle pääsee paistamaan aurinko. Tällöin pääsee välillä herkuttelemaan kunnon bokeh-pallomeren kuvaamisella.

Taustalle paistava aurinko tuo kuviin mukavan lämpöiset ja värikkäät taustat. Tämän vuoden kiivaimmat sammakkopäivät osuivat Espoossa onneksi viikonloppuun, koska selvästi parhaat olosuhteet tällä kutupaikalla olivat alkuiltapäivästä.

Parhaat valot paistoivat lammikkoon vain parin tunnin ajan, joten oli kullanarvoista tietää milloin ja missä kannattaa olla kuvaamassa. 

Kutulammikoissa kuhisee

Aamutoimet sujuvat nopeasti edellisillan hyvästä valmistautumisesta johtuen. Muistin varaan ei näin aamuyöllä kannata jättää mitään, aivot käyvät nimittäin tähän aikaan vuorokaudesta melkoisen hitaalla. Mustarastas laulaa pihalla ja täysikuu möllöttää matalalla, ilma tuntuu raikkaalta. Heitämme kamat takakonttiin ja lähdemme ajamaan. 

Olemme suuntaamassa kohti suota parin asteen pakkasessa. Suo on osittain roudassa vielä, mutta suurimmaksi osin jo sulanut ja märkä. Yritämme löytää mahdollisimman kuivan kohdan missä kävellä, helpottaaksemme matkan tekoa kantamusten painaessa selkää. Pikkupakkasesta huolimatta hiki virtaa. Ikuisuudelta tuntuvan tarpomisen jälkeen pääsemme vihdoin otsalamppujen valossa perille. Piilokojun pystytämme kohtaan, missä on vielä jäätä ja lunta. Hiki alkaa kuivua, joten vaatteita on lisättävä, ettei tule kylmä. Käytän lämmittimiä villasukkien ja rukkasten sisällä. Yön pikkutunteina keksin, että voin istua rukkasten päällä, mikäli käsille riittävät pelkät sormikkaat. Tämä toimi hyvin, kylmyys ei päässyt hivuttautumaan retkipatjan läpi. Kaikki muu oli siis kohdallaan, pääesiintyjät vain puuttuivat. 

Auringonnousun aikaan kuuluu kaukaa teeren pulputusta. Jännitys kasvaa; jäävätköhän kaikki teeret jonnekin kauas näkymättömiin. Parin minuutin päästä kuuluu suhahdus ja yhtäkkiä kahdeksan teertä on telttamme edessä. Alkaa korviahuumaava pulputus. Aurinko ei vielä ole ehtinyt puunrajan ylle, joten on vielä hämärää. Kesken kaiken teeret pelästyvät jotakin ja lentävät pois. Tässäkö tämä nyt oli? Auringon esiin noustessa nousi myös harmitus. Parinkymmenen minuutin päästä linnut kuitenkin palasivat takaisin pelipaikoille, juuri parhaimpien valojen aikaan. Huh, aamu oli pelastettu. Tappeluitakin oli, mutta ne jäivät lyhyiksi. 

Seuraavaksikin aamuksi luvattiin aurinkoista säätä, joten laitoimme jälleen herätyskellon soimaan. Pakkasta oli pari astetta enemmän mutta nyt oli tyyntä. Tällä kertaa kojussa tuli hiukan kylmä, ennen kuin aurinko pääsi lämmittämään. Johtuikohan siitä, että teeret ilmestyivät paikalle myöhemmin, eikä ollut muuta ajateltavaa. Kuvaamiseen keskittyessä ei nimittäin pientä palelemista huomaa. Tänä aamuna teeriä oli jo ainakin kymmenen ja ne olivat aktiivisempia. Tälläkin kertaa kävi samoin kuin edellisenä aamuna; teeret lensivät säikähtäessään pois. Saimme odottaa pitkän tovin, ennen kuin ne palasivat. Aamun kultaisimman valon aikaan teeret loistivat poissaolollaan.

Seuraavana aamuna nukuimme. Meillä oli sovittua menoa, joten päivää ei passannut viettää koomassa. Levänneenä oli helppo päättää, että käymme kerran vielä suolla. Aamuksi luvattiin jälleen kirkasta keliä. Lämpötila huiteli nollan tietämissä ja suo oli sulanut auringon lämmittäessä päivisin. Jäätä oli kuitenkin sen verran vielä, että saimme kojun aseteltua helposti. Olosuhteet olivat täydelliset, ei tarvinnut lätäkössä istua, mutta muuten suo oli sula. Vastavalossa kimmeltävät ruohotupot näyttävät mielestäni kuvissa paremmalta kuin valkoisena hohtava luminen alusta. Kymmenisen teertä tuli aikaisin paikalle. Tänä aamuna mikään ei säikäyttänyt niitä vaan ne pysyivät koko ajan kojun edessä. Kovin vaisua vaan oli meno, tappeluita oli todella vähän. Välillä siipien läiskettä kuului enemmän, mutta kaukana kojusta. Aamu oli kuitenkin kaunis ja teerien aamutoimia oli hauska seurata. Vastavaloon kuvatessa sai mainiosti näkyviin niiden hengityshöyryjä pulputuksen lomassa. Välillä ne hypähtävät ilmaan samalla tavalla kuin fasaanit, päästäen käheän kiekaisun ilmoille. Toisinaan ne innostuvat tekemään lyhyitä lentopyrähdyksiä. Tuntuu etuoikeutetulta päästä seuraamaan tällaista upeaa luonnon näytelmää. 

Kevään kohokohta

Ensimmäinen poikue osui kohdalle toukokuun viimeisellä viikolla. Ilmeisesti aivan hiljattain pesän jättäneessä poikueessa oli peräti viisi poikasta. 

Löydätkö kaikki viisi?

Tuoreet pesänjättäjät eivät osanneet ensimmäisinä päivinään suuressa maailmassa juuri piilotella, vaan istuivat yllättävän avoimesti kaikki samassa kelossa, mistä ne oli kerjuuhuutojen perusteella helppo löytää.

Silmät kiinni puussa möllöttävät harmaat pallot eivät oikeastaan ole kovin kiinnostavaa kuvattavaa. Tilanne muuttuu täysin, kun ne hämärän tullen aktivoituvat ja avaavat silmänsä. Pistävän oranssina hehkuvat tarkkaavaiset silmät muuttavat pöllöjen olemuksen täydellisesti.

Pöllökuvauksen hankaluuksiin kuuluu mallien viihtyminen puiden yläoksilla, eikä kaukaa alaviistosta otetuissa kuvissa yleensä ole kauheasti nähtävää. Joskus onni kuitenkin potkaisee, kuten tässä tapauksessa, jossa poikanen istuu puun alaoksilla ja esittää vielä muutaman "jos katse voisi tappaa" -ilmeen ja komean venytyksen.

Itsehän kävelin sujuvasti ohi tästä hiljaa istuneesta kaverista vain muutaman metrin päästä huomaamatta mitään. Onneksi Tua oli tarkkaavaisempi ja huomasi pöllön.

Päivälevolta aktivoiduttuaan poikaset muuttuvat erittäin ilmeikkäiksi, päät pyörivät ja kallistelevat, kun ne kuuntelevat ja katselevat ympäristöään ruoankerjuuhuutojen välissä.

Ylpeä emo, tympeä kuvaaja?

Muutaman ensimmäisen käynnin jälkeen poikasia löytyi enää kolme. Neljännestä kuulee huhuja, mutta yksi on ainakin varmuudella menehtynyt paikalta löytyneiden höyhenien perusteella. En tiedä mikä poikasen kohtaloksi koitui, mutta viisi poikasta on haastavaa saada ruokittua edes hyvänä myyrävuonna. Poikasista yksi ei kovasta yrittämisestä huolimatta tahtonut saada kunnollista kerjäysääntä aikaiseksi. Terävän vinkauksen sijaan siitä kuului vain pientä pihinää. Luonnon lakien mukaan kovempaa huutaneet sisarukset saivat luultavasti enemmän emojen huomiota.

Kevätkesän menninkäiset

Lisää pöllöjä

Hiirikuvauskriitikko

Elämää kaupungissa: Puistometsän vaateliaat vinkujat