11 tarinaa

Kuluvan vuoden kevään ja kesän kuvailuja on leimannut tietynlainen suunnitelmallisuuden puute. Tai ehkä pikemminkin se, että tehdyt suunnitelmat päätyvät lentämään roskakoriin ja kameran eteen päätyy jotain ihan muuta kuin oli alunperin tarkoitus. Mikä ei sinänsä haittaa mitään, jos päivän päätteeksi muistikortilta löytyy jotain onnistuneen oloista.

Olemme kertoilleet täällä aika paljonkin keväisistä retkistä teerisuolle. Yleensä aika romantisoivaan sävyyn, jossa urheat luontokuvaajat marssivat läpi petollisen suon todistamaan veret seisauttavaa luonnonnäytelmää. Mutta mitä kaikkea näihin eteläisen Suomen soille suuntautuviin retkiin oikeastaan liittyykään? Tänään täällä Pohjantähden alla ei Väinö Linnaa mukailla, vaan lähdetään suolle realismin hengessä.

Tässä tämä nyt taas tulee: vuosittainen sarvipöllö-postaus. Ilmeikkäitä pikkupöllöjä ei voinut jättää kuvaamatta tänäkään vuonna.

Toukokuussa aurinko laskee vasta kymmenen maissa, joten arki-iltoina ei jaksa lähteä kuvaamaan parhaimpien valojen aikaan. Kuvaamiset ovat siksi jääneet harmittavan vähäisiksi. Aurinkoisia iltoja on kuitenkin riittänyt myös viikonlopuille ja kerrankin saimme hyödynnettyä kauniin lämpimät iltavalot.

Illalla ei meinaa tulla uni, vaikka väsyttää. Kello soi viiden tunnin päästä, joten jonkin verran olisi unta saatava. Lopulta nukahtaminen onnistuu mutta kahden tunnin päästä olen taas hereillä katsoen kelloa. Joko? Ei, vielä saa nukkua kolme tuntia. Keho käy kuitenkin innostuksesta ja jännityksestä ylikierroksilla eikä nukahtaminen enää uudelleen onnistu. Vihdoin kello lyö neljä ja saa nousta ylös.

Linturuokintojen kohdalla tulee usein kiinnitettyä varsinaista ruokintaa enemmän huomiota niiden alapuoliseen elämään. Ruokinnoilla viihtyy usein hiiriä ja myyriä, joiden kuvaaminen voi olla kiinnostavampaa kuin talitinttipönöjen ikuistaminen. Linturuokintojen jyrsijäelämä herättää joskus kiinnostusta muissakin.

Helmipöllön löytäminen ja kuvaaminen on ollut toivelistalla jo vuosia. Nyt niitä löytyi peräti kaksi kahtena peräkkäisenä päivänä.

Loppukeväästä ja alkukesästä puistomaisissa metsissä alkaa kuulua vaativaa vinkunaa. Syylliset eivät välttämättä ole pussikaljoittelevia teinejä, vaan ruokaa kerjääviä sarvipöllön poikasia.

Viimekeväisessä teeripostauksessa taisin maalailla "alussa olivat suo, koju – ja Jyrki" -henkisesti, miten pulputtavat teeret, kirkkaassa pakkassäässä kimaltelevat hengityshöyryt ja näyttävät tappelut ovat aikaisen herätyksen ja suolle rämpimisen arvoisia. Mutta entäs kun suo onkin tyhjä? Neljä kertaa putkeen..?

Varpuspöllöstä puhuttaessa on vaikeaa olla käyttämättä sanoja pieni ja pippurinen. Luonnossa lähes koomisen pieneltä näyttävän pöllön tuiman katseen alla on kuitenkin pakko myöntää sanojen olevan osuvia.

Herätyskello soi neljältä. Saappaat uppoavat suohon heijastinta myöden. Piilokoju painaa. Mutta kun mittelöt alkavat, kaikki muu unohtuu. On aika selvittää kuka on suon kuningas.