Jyrki Salonen |16.8.2026
Sattuman satoa
Kuluvan vuoden kevään ja kesän kuvailuja on leimannut tietynlainen suunnitelmallisuuden puute. Tai ehkä pikemminkin se, että tehdyt suunnitelmat päätyvät lentämään roskakoriin ja kameran eteen päätyy jotain ihan muuta kuin oli alunperin tarkoitus. Mikä ei sinänsä haittaa mitään, jos päivän päätteeksi muistikortilta löytyy jotain onnistuneen oloista.
Västäräkkejä ei oikein ikinä tule lähdettyä kuvaamaan tarkoituksella. Ne ovat ihan sympaattisia pyrstönheiluttajia ja oikeastaan varsin kauniita lintuja, mutta harvemmin niihin tulee kiinnitettyä suunnitelmallista kuvaushuomiota.
Olimme tässäkin tapauksessa liikkeellä ihan muissa aikeissa, kun paikalle pölähti rohkean oloinen västäräkki, joka alkoi saalistamaan hyönteisiä kivassa vastavalossa aivan tyynen merenpinnan yläpuolelta. Edestakainen lekottelu, joka välillä vielä roiski vettä ilmaan oli todella mukavaa seurattavaa.
Nämä ovat niitä tilanteita, joista yleensä saa vain todeta, että hitto kun ei ollut kamera valmiina. Tällä kertaa onneksi oli ja västäräkki vielä toisti temppunsa lukuisia kertoja, joten siitä ehti saada vielä kuviakin.
Metsästyksen ohessa se vielä lekotteli ötökät nokassa rannan kivien päällä, jolloin siitä sai yritellä pre-capturella mukavia lentoonlähtökuvia.
Kokemus oli sen verran miellyttävä, että kävimme paikalla useita kertoja uudestaan toiveissamme uusintaesitys, mutta luonnollisesti nämä tarkoitukselliset yritykset menivät yksi toisensa jälkeen vihkoon.
Alunperin tarkoitus taisi olla kuvata pääskysiä, niistäkin syntyi sentään yksi kelvollinen ruutu.
Kuikkia, eiku...
Kuikkia tulee yleensä kuvattua pikemminkin loppukesästä, mutta muissa kuvauspuuhissa korviin kantautuneet kuikkien huutelut herättivät ajatuksen käydä jo toukokuun alkupuolella kurkkaamassa, olisivatko ne kuvattavissa.
No, eivät olleet. Sen sijaan paikalla hienossa vastavalossa lennelleet rantasipit herättivät huomiomme.
Muutama sattumalaukaus jätti taas sen verran nälkää, että yritimme tätä aihetta lukuisia kertoja uudelleen laihoin tuloksin. Mieleenpainuvin käyntikerta oli sellainen, että parin tunnin turhan istuskelun jälkeen pakkasimme kamerat pois ja lähdimme kotia kohti. Olimme päässeet ehkä viiden metrin päähän passipaikastamme, kun takaa alkoi kuulua rantasipien piipittely.
Kaksi rantasipiä lensi pitkän aikaa suoraan kohti passipaikkaamme oikein kivassa vastavalossa. Kamerat repussa ei ollut tehtävissä juuri muuta kuin kiroilla.
Yleensä kamera kannattaa pakata pois vasta, kun on oikeasti poistunut kuvausholleilta, en tiedä miksi tällä kertaa ei tullut toimittua niin. Muutenkin poislähtöpäätöksen jälkeen kannattaa hassun usein odotella vielä viisi minuuttia. Nyt emme tehneet sitäkään ja jäimme kuvitta.
Tuulihaukkatuuria
Kesäloman kotimaan mökkeilyviikko meinasi mennä vähän plörinäksi, kun se osui koko kesän sateisimmalle viikolle. Vuokramökin valintakin meni tällä kertaa aika pahasti metsään. Mökille ajellessa navigaattorikin päätti kierrellä paikalle melkoisia pikkuteitä pitkin.
Navigaattori sai kuitenkin luovan reittivalintansa anteeksi, kun tie meni viimeisen viiden kilometrin kohdalla aivan pellon laidassa olleen ladon vierestä. Ladon, jonka seinässä oli tuulihaukan pönttö. Pönttö, jossa asusteli kuusi liki lentokykyistä poikasta.
On melkoista luksusta löytää tuulihaukan pönttö niin läheltä tietä, että sitä voi kuvata autosta käsin täysin lintuja häiritsemättä. Bongasimme emotkin saalistelemassa lähipelloilla muutaman kerran, mutta niistä ei sen kummempia ruutuja syntynyt. Ladon ympäristössä oli laajat peltoalueet, joten emoilla oli runsaasti maastoja, jossa metsästellä.
Ajoimme ladon ohi ensimmäisen kerran heinäkuun ensimmäisenä lauantaina. Seuraavan viikon keskiviikkona ensimmäinen uskalikko löytyi jo pöntön edustan pikkukuusen latvasta keikkumasta.
Aikansa poseerattuaan se palasi pesäpöntön päälle kannustavan oloisien sisaruksiensa seuraan. Torstaina pöntössä näyttäytyi enää kaksi poikasta ja perjantaina se vaikutti olevan tyhjä. Osa poikasista piipitteli pellon reunan puiden latvoissa.
Autosta kuvatessa kuvakulmat ovat melko rajalliset, mutta ainakin linnut saivat olla rauhassa. Kaikki tuulihaukkakuvat on kuvattu 800-1120mm polttovälillä autosta käsin ja useimpia kuvia on vielä rajattu jälkikäteen. Emme viipyneet pöntön lähellä kuin pieniä hetkiä yleensä kerran päivässä.
Kuvausvuoden 2025 yhteenvedossa valittelin, että kuvattua on tullut ihmeen vähän. Ehkä vähän sama meno on jatkunut tänäkin vuonna. Ainakaan mitään kovin mieleenpainuvia ruutuja ei ole kiintolevyille kertynyt.
Tässä vaiheessa vuotta ajatukset alkavat olla jo vahvasti tulevan ruskareissun ympärillä. Emme vain oppineet viime vuoden liian aikaisesta ajankohdasta mitään ja taidamme olla tänäkin vuonna menossa Lappiin vähän turhan aikaisin.
Pitää vain toivoa, että sattuma korjaa satoa sielläkin.
