Jyrki Salonen |pe 19.9.
On taas se aika vuodesta, kun sääennusteista katoavat viimeisetkin auringonpilkahdukset. Avaruussää rauhoittuu täysin. Porot pukeutuvat parhaimpiinsa. Lämmin sää hyydyttää ruskan etenemisen kokonaan. Kuukkelit hiovat retkeilijöiden herkkujen kilpailutus-strategioitaan ja tunturit täyttyvät mummuista ja papoista. On aika lähteä odotetulle ruskareissulle Lappiin.
Lapin ruskareissusta on muodostunut vuoden reissuistamme odotetuin. Jostain syystä siitä alkaa yleensä haaveilla jo kesken kesäloman. Ruska-ajan Lapissa on jotain hankalasti selitettävää taikaa, joka vetää puoleensa. Värikkään maiseman lisäksi ei haittaa yhtään, että kesän kuumuus on jo takana päin. Eikä talven viittä vaatekerrosta vaativat pakkasetkaan vielä vaivaa. Puhumattakaan siitä, että erinäiset verta imevät ja inisevät perkeleet ovat yleensä tässä vaiheessa vuotta päätyneet jo manan majoille.
Parhaasta mahdollisesta väriloistosta nauttiakseen reissuviikko pitäisi onnistua ajoittamaan parhaaseen ruskahuippuun. Työssäkäyvän vuokramökkeilijän on kuitenkin päätettävä ajankohta jo kuukausia etukäteen. Joskus ajoitus osuu ja joskus ei.
Joillain ei tämmöisiä huolia ole. Ruskamatkailu tuntuu olevan ainakin Tunturi-Lapin suosituissa kohteissa aika vahvasti nimenomaan eläkeläisten hommaa. Ainakin sellainen olo tulee, kun katselee poluilla vastaantulijoiden ikäjakaumaa.
Viime vuonna olimme reissussa vasta syyskuun kolmannella viikolla ja kuivan kesän jäljiltä se oli aivan liian myöhään. Puut olivat jo käytännössä paljaat ja vähät jäljellä olleet lehdet olivat pikemminkin koivuruosteesta ruskeat kuin ruskaiset.
Tänä vuonna olimme liikkeellä tavanomaiseen tapaamme syyskuun toisella viikolla, mutta ilmeisesti poikkeuksellisen lämmin syksy oli viivästyttänyt ruskaa ja erityisesti puut olivat vielä enimmäkseen vihreinä. Riittävän korkealla tunturissa maaruska oli kyllä jo hienossa vauhdissa.
Lämmin sää oli myös säästänyt osan lentävistä verenimijöistä kiusaksemme. Eipä tule mieleen toista ruskareissua, jolla olisi melkein offia kaivannut. Onneksi lentävää seuraa oli kuitenkin tarjolla vain paikoitellen. Lähinnä hivenen väsähtäneitä mäkäräisiä, hyttysiä oli huomattavasti vähemmän.
Ruskan ajoittumisen ohella harmaita hiuksia aiheuttaa yleensä sää. Suurin osa ruskareissujen kuvaustavoitteista vaatii valoa. Kuukkelit lennossa. Tarvitaan valoa. Keltaisina iltavalossa hehkuvat tunturit. Tarvitaan kirkas ilta. Vastavalossa hohtavat porot. Tarvitaan kirkas ilta. Maagiset aamu-usvat. Tarvitaan kirkas ja kylmä aamu. Puhumattakaan revontulista, jolloin perinteisen sään lisäksi avaruussäänkin pitää osua kohdilleen.
Sitten kun se reissun yksi ja ainoa kirkas ilta tulee, niin pitäisi revetä neljään paikkaan samaan aikaan. Tämä johtaa myös harmillisesti siihen, että sen kirkkaan illan osuesssa kohdalle sen mieluiten käyttää johonkin suhteellisen varmaan kohteeseen. Esimerkiksi kuukkeleita olisi mukava päästä kuvaamaan oikein kunnon iltavaloihin. Se kuitenkin miltei vaatisi, että käyttäisi reissun kaikki illat kuukkeleiden etsimiseen. Aika usein hyvät illat tulee sitten käytettyä tuntureilla haahuiluun, ne kun löytyvät aina omilta sijoiltaan. Noh, tällä reissulla sellaisia ongelmia ei ollut, koska yhtään kunnolla kirkasta iltaa ei kohdalle osunut.
Lapin reissuilla tulee aika usein harmiteltua sitä, ettei pöllöjä tunnu osuvan kohdalle. Tänä vuonna onni sitten kääntyi, kun Tua bongasi hiiripöllön istumasta männyn latvassa ruskaisessa tunturissa.
Tosin, lintubongauksen kaikki hienoudet eivät ole minulle ihan selviä. Saako siitä pinnan, jos bongaa linnun maisemakuvaksi tarkoitetusta kuvasta kuvia kotona selatessaan?
Olimme autuaan tietämättömiä kaukaisessa puussa istuneesta pöllöstä. Värikkäässä vaivaiskoivikossa mukavasti makoilleet porot ja hämyiset valonsäteet horisontissa veivät huomiomme. Emmepä lopulta edes tiedä miten yhteistyökykyinen kaveri se olisi ollut. Saattaapa olla, että menetetty mahdollisuus risoo hivenen...
Maaruska tunturissa oli tosiaan komeaa. Harmillisesti puut eivät olleet vielä kunnolla keltaisia, havupuiden seassa kuultavat keltaiset koivut olisivat elävöittäneet maisemaa mukavasti, erityisesti tihkusateisina päivinä. Sumuinen tihkusade on itseasiassa ihan pätevä ruska-ajan kuvauskeli ylempänä tunturissa, kun pilvet viipyilevät tunturin rinteillä.
Tällä reissulla kävi semmoinenkin tapaus, että olimme kömpineet nelisen kilometriä pienehkön tunturin laelle, kun huomasimme, että selän takaa lähestyy ilmiselvä saderintama. Yleensä ennen näitä kävelyjä tulee katseltua sadetutkat aika tarkkaan läpi, mutta tämä kuuro pääsi vähän yllättämään. Ei se onneksi kovin kummoinen sade ollut, sateen jälkeinen valo ja taivas olivat lyhyen hetken ajan aika maagiset.
Kuukkeleita tuli tällä reissulla kuvattua lähinnä aurinkoisina päivinä, jolloin valo oli turhan kovaa oikein mihinkään muuhun. Ei se kuukkeleiden kanssakaan ideaalia ole, mutta metsän siimeksessä valo on välillä ihan kelvollista. Emme löytäneet tälläkään reissulla pitkältä ajalta tuttuja kuukkeleitamme, joten päädyimme viime vuoden tapaan kuvailemaan lainakuukkeleita vähän turhan vilkkaassa ympäristössä.
Kuukkeleiden kuvaaminen on luultavasti useimpien mielikuvissa helppoa hommaa. Ja onhan se tavallaan, sopiville tarjoiluille persot kuukkelit on yleensä aika helppo pitää kiinnostuneina kuvausholleilla, mutta niiden saaminen oikeasti kuvauksellisella tavalla oikeaan paikkaan ja vielä valon suhteen oikeasta suunnasta on joskus haastavaa.
Näiden kuukkelien kotimetsä oli harmillisen ruskaton, sieltä kuitenkin löytyi joitakin ihan mukavia kuvakulmia ja vielä ihan kelvollisilla taustoilla, joihin olisi taatusti kelvannut vastavalossa siivet levällään hohtava lintu. Kuukkeleilla vain oli vähemmän yllättäen omat suunnitelmansa.
Onhan se nyt vain taatusti paljon hauskempaa laskeutua paikalle kuvaajien selän takaa. Tai laskeutua parin metrin päähän tavoitekannosta ja sitten joviaalisti loikkia maata pitkin loppumatka. Tai klassikkona siivet supussa yläpuolisesta puusta paikalle pudottautuminen. Puhumattakaan satunnaisista katoamisista kesken kiivaimman kuvailun.
Viimeisenä kuvauspäivänämme, kun olimme saaneet tuntien räveltämisen jälkeen haettua kiinnostavan kuvakulman, johon kuukkelit tulivat edes välillä sopivasta suunnasta, tekivät kohteemme taas perinteisen katoamistempun.
Tilapäinen katoaminen oli ihan odotettavissa, joten odottelimme vartin. Odotimme toisen. Odotimme kolmannen. Neljännen kohdalla oli pakko myöntää, etteivät siipiveikkomme luultavasti olleet enää palaamassa.
Pakkasimme kamat ja lähdimme kämpille päin, kun vain parin sadan metrin päästä löytyi kuukkelikadon syy. Siellähän ne retaleet olivat, nauttimassa lierihattuisen hipsteriretkeilijän eväitä. Olisi tehnyt mieli käydä kysymässä, että mitä hittoa se oikein kuukkeleillemme syötti. Selkeästi murkinat maistuivat häilyväisille herkkusuille omia tarjoilujamme paremmin.
Torstai-iltana sää ei todellakaan näyttänyt olevan tarjoamassa mitään iltavaloja, mutta lähdimme kuitenkin ajelemaan pitkin pieniä metsäteitä ihan muuten vain.
Masentavan vihreässä metsässä vilahteli poroja vähän väliä, mutta aika kaukana autosta ja niin pimeässä, ettei niistä jaksanut juuri kiinnostua. Yllättäen pilvipeite kuitenkin hivenen rakoili ja aurinko pääsi paistamaan pitkän suoran päästä pitkin tietä erittäin herkullisesti.
Lakoniset "tuohon kun saisi poron" -kommentit ehtivät ilmoille, ennen kuin huomasimme, että tien reunassa toden totta oli lauma poroja. Vielä lakonisemmat "ihan varmasti tulevat tien yli" -kommentit ehtivät myöskin ilmoille, kunnes tajusimme, että kyllähän ne vain tulevat tien yli.
Ei muuta kuin auto poikittain tielle ja kuvaamaan (tämä oli siis täysin kuollut metsätie ja olimme keskellä pitkää suoraa). Auton ikkunasta kuvakulma oli kaikkea muuta kuin ideaali, mutta porot osottautuivat sen verran yhteistyökykyisiksi, että auton vierestäkin kuvaaminen onneksi onnistui.
Homma meni taas vähän räveltämisen puolelle yllättäen syntyneen tilanteen kanssa, mutta reissun parhaat valot osuivat tähän hetkeen. Reissun photo-bombaus -palkinto menee karseaa pinkkiä kaulanauhaa kantaneelle porolle, joka marssi suoraan mukavasti poseeranneen poron vasan eteen.
Avaruussää oli melko aktiivista reissumme alkupuolella, mutta yöt olivat aivan totaalisen pilvisiä, joten yöunia ei tarvinnut reposille uhrata. Keskiviikon ja torstain välinen yö oli ensimmäinen kirkas yö, mutta reposista ei ollut tietoakaan.
Torstain ja perjantain välinen yö oli melko kirkas ja ennusteen mukaan kirkastumaan päin, joten jäimme valvomaan toiveikkaina. Puolen yön jälkeen olimme jo sängyssä torkkumassa ja olin jo ihan valmis vetämään peiton korviin ja unohtamaan reposet, kun viimeinen vilkaisu live-revontulikameraan paljasti, että taivaallahan loimuaa.
Pihalle päästyämme valkeni, että tulet ovat valitettavasti sitä laatua, joka näkyy lähinnä kamerassa. Lähdimme kuitenkin koluamaan lähiseutujen aukeita paikkoja toivoen parempaa aukkoa pilvien seassa. Muutenkin usein, kun tulet ovat päässeet edes johonkin alkuun, niin jossain vaiheessa yötä leimahtaa.
Taivaalla risteili edelleen varsin paljon pilviä ja olin jo ihan valmis antautumaan peiton ja tyynyn seireenikutsulle, mutta päädyimme kuitenkin vielä lähtemään aikaisemmin reissulla tiedustelemaamme joen mutkaan. Onneksi, sillä vähän yhden jälkeen yöllä tulet leimahtivat edes vähän ja meidän onneksemme jokseenkin täydellisesti oikeassa kohdassa. Eivät nämä mitkään säväyttävät leimut olleet, mutta todistivatpahan kuitenkin, että tähän paikkaan pitää vielä palata paremmilla tulilla.
Onnekkaasti kuu paistoi vielä melko kirkkaana tänä yönä. Monesti kuulee väitettävän, että kuun valo haittaa revontulibongausta, mutta me olemme kyllä aivan eri mieltä. Näissäkin kuvissa kuun valo upeasti valaisee ruskapuut, jotka olisivat pimeämpänä iltana jääneet aivan mustiksi.
Tämmöinen reissu tällä kertaa. Pilvisiä iltoja. Varastettuja kuukkeleita. Myöhästynyttä ruskaa. Laimeita revontulia. Melkein bongattu pöllö. Tihkusadetta. Vesisadetta. Ilmeisesti Pride-kulkueeseen menossa olevia poroja (ei sillä, että siinä mitään vikaa olisi).
Seuraavaan ruskareissuun on enää 351 päivää.
Alla olevasta galleriasta löytyy Tuan kuvia reissulta.
Teimme Lapin ruskareissun viikkoa myöhemmin kuin yleensä. Tietenkin tänä vuonna ns. ruska alkoikin jo hyvissä ajoin elokuun puolella ja varoiteltiin, ettei kannata jättää reissua kovin myöhäiseksi. Tuo aikainen lehtipuiden kellastuminen johtui kesän kuivuudesta ja lehdet olivat heleän keltaisen sijaan ruskean värisiä koppuroita.
Tua Lönnroth | 25.9.2024
Kesälomalla alkaa jo unelmoida syyskuun ruskaviikosta Lapissa. Kaikkia lomia odotamme toki innolla mutta tätä varmaan kaikista eniten. Olimme vuokranneet mökin, jossa olemme olleet kerran aikaisemmin. Edelliseltä kerralta jäi kaikista parhaiten mieleen upea sumuinen aamu ja toivoimme, että saisimme uusinnan siitä. Mökin ovelta on kymmenisen metriä järven rantaan, joten aamutuimaan on unikekojenkin helppo kömpiä lämpimän peiton alta ulos, kun ei tarvitse lähteä pihaa pidemmälle.
Tua Lönnroth | 19.9.2023
