Talvimyrskyä ja tulipalopakkasia

Vuokraamamme mökki joululomaksi ei tällä kertaa aiheuttanut innostuksen hihkaisuja etukäteen, kun haluamamme mökki oli jo varattu ja tämä kuului kategoriaan ”otetaan kun ei muuta ole”. Ensitunnelmat mökille saavuttua eivät valitettavasti olleet yhtään sen paremmat. Eteisessä meitä vastaan tuli niin kova viemärin lemu, että haisi ihan siltä, kuin mökissä olisi tehty lanttulaatikkoa monta päivää putkeen. Haju oli kuitenkin kaikkea muuta kuin jouluinen.

Olemme muutaman vuoden viettäneet joululomaa Kuusamossa. Aivan liian moni reissu on ollut pilvinen, lämmin ja tuulinen sekä sen myötä vähäluminen, joten tänä vuonna päätimme lähteä kokeilemaan uutta paikkaa. Olimme saapuneet Pyhälle. Perinteet kuitenkin seurasivat perässä ja illalla tuuli yltyi myrskyksi, lämpötilan noustessa nollaan. Aivan käsittämätöntä, miten valkoisena hohtavat puut muuttuivat jälleen mustaksi HETI meidän saavuttua paikalle. Pientä toivoa antoi kuitenkin seuraaville päiville povatut pakkaset, vaikka takaraivossa takoi pelko, että niitä ei tulekaan. Sääennusteen muuttuminen huonompaan suuntaan ei olisi ensimmäinen kerta.

Olimme laittamassa petiä kuntoon kun sähköt katkesivat ja samalla sekunnilla eteisen ja olohuoneen välinen ovi pamahti kahvaa kiskaisten auki. Katsoimme toisiamme säikähtäen mutta onneksi olimme aiemmin huomanneet, että ovi oli turvonnut eikä siksi pysynyt kunnolla kiinni. Pimeydessä looginen ajattelu korvasi nopeasti mieleen hiipineet ajatukset meitä riivaamaan tulleista aaveista. Tuulenpuuska oli ilmeisesti sen verran puhaltanut nurkissa, että rakenteiden heilahtelu sai oven avauksen aikaiseksi. Mökistä löytyi kokonaiset viisi lämpökynttilää, joista sytytimme kaksi. Otsa- ja taskulamput olivat omasta takaa mukana, onneksi kaikki täyteen ladattuina. Tunnin päästä päätimme mennä nukkumaan, kun ei sähköjen paluusta ollut tietoa. Makuuhuoneeseen pesiytynyt paskan katku ei helpottanut nukahtamista, saatikka kolahtelut nurkissa. Yllättävän nopeasti pääsee mielikuvitus pimeydessä laukkaamaan. Tuulen tuivertaminen kuulosti aivan siltä, kuin joku olisi kävellyt raskain askelin ullakolla. Parin tunnin päästä heräsin valojen syttymiseen. Tuuli oli laantunut tai kääntynyt, kun paukettakaan ei enää kuulunut. Tuntui helpottavalta.

Seuraava päivä oli pilvinen, kuinkas muuten. Lähdimme tutkimushengessä katsomaan paikkoja. Kovin paljon ei valoisaan aikaan ehdi, kun päivän pituus on vain 1,5 tuntia. Toki kirkkaina päivinä valoisaa on pitkään ennen auringon nousua ja laskun jälkeen. Retkeilyn päätteeksi suuntasimme kohti turisteilla survottua K-kauppaa. Otimme kovat aseet käyttöön selättääksemme mökissä olevan hajun ja ostoskoriin kapsahti lämpökynttilöiden joukkoon tuoksukynttilä sekä ilmanraikastin kylpyhuoneeseen.

Toisena päivänä päätimme käydä mukavuusalueen ulkopuolella ja hypätä Pyhätunturin tuolihissiin, jota saavat myös jalankulkijat käyttää. Jo illalla alkoi jännittää, pelkkä ajatuskin suorastaan pyörrytti. Onneksi paikan päällä kävi ilmi, että tuolin päälle saa vedettyä muovikuvun. Se suojasi hyvin tuuleltakin, mikä oli yhä todella kova. Selvisimme ylös mutta alas tulimme mieluummin kävellen, toiseen suuntaan matkustaminen hissillä olisi varmasti ollut kovempi koettelemus. Kuun puolikas möllötti matalalla. Saimme nauttia kasvavasta kuusta koko viikon ajan, kerrankin olimme kuun kannalta oikeassa paikassa. Näkymät olivat hienot mutta lumettomat puut eivät innostaneet kaivamaan kameraa repusta. Vilkkaan laskettelurinteen reunassa kävely ei myöskään ollut rentouttavimmasta päästä.

Pakkanen kiristyi pikku hiljaa ja viemärin haju mökissä väistyi. Mökki osoittautui muutenkin kelpopeliksi, kaikki toimi hyvin ja oli lämmin, vaikka jää tunkeutuikin loppuviikolla ikkunoiden sisäpuolelle. Vuoden toiseksi viimeisenä päivänä lähdimme ajamaan kohti Luostoa. Ihme kyllä puut olivat säilyneet täällä myrskyn jäljiltä huomattavasti paljon lumisempana ja jo matkan varrella alkoi tulla kaivattua talven ihmemaa-fiilistä. Tunturille kavutessa sitä vasta tulikin, tykkylumipuiden keskellä tuntui epätodelliselta matalalta paistaneen auringon värjätessä maisemaa hattaran sävyiseksi. Tällaista kaamoksen tunnelmaa tulimme hakemaan ja sitä vihdoin saimme! Turisteja täälläkin riittää hulinaksi asti mutta kun lähdimme kävelemään lumikenkäreittiä pitkin tunturin päällä, saimme olla rauhassa ja täydellisessä hiljaisuudessa. Avoimella paikalla kävi vieläkin melko kova puhuri mutta puiden siimeksessä ei tuullut yhtään.

Illaksi luvattiin kirkasta, joten lähdimme suon laidalle katsomaan, näkyisikö revontulia. Pakkasasteita oli jotain 15 mutta tuuli oli niin kova, että emme kestäneet jäädä seisomaan ja odottelemaan tulia. Miten voi olla, että näin kireällä pakkasella tuulee!? Oli pakko lähteä ajelemaan ja lämmittelemään. Puolisen tunnin sisällä alkoi roihuta ja arvata saattaa, että eihän sitä sopivaa kuvauspaikkaa äkkiseltään mistään löytänyt. Talvella ei löydy pysähdyspaikkojakaan kun niitä ei aurata. Suuntasimme kohti rantaa omakotialueen läpi. Saimme jalustat pystytettyä kun alkoi kuulua koiran räksytystä joltain lähialueen talon pihalta. Tuli sellainen tunne, että koira oli päästetty tahalleen pihalle haukkumaan, jotta tunkeilijat saataisiin häädettyä. Muutamat hätäiset kuvat tuli otettua ja sitten oli pakko lähteä pois. Harmitti, koska taivas jatkoi leiskumistaan, mutta saatiinpahan me jo enemmän kuin Kuusamossa koskaan, missä emme ole revontulia päässeet kuvaamaan ollenkaan. Mökille mennessä tuli vielä pysähdettyä tien viereen pienelle mökkitielle ja otettua jokunen kuva, mutta tylsä paikkahan se oli. Mökkitietä eteenpäin oli portti, johon oli piirretty pääkallon kuva. Pohjoisessa ollaan tarkkoja siitä, ettei kukaan tule vahingossakaan omalle tontille.

Pakkanen paukkui jo kahdenkymmenen asteen paremmalla puolella kun uuden vuoden aattona lähdimme kapuamaan tunturiin Pyhän puolella. Suurimmaksi osaksi reitti meni metsän keskellä ja sitä pystyi hyvin kävelemään ilman lumikenkiä mutta ylemmäs tullessa oli laitettava lumikengät jalkaan. Oli sankkaa sumua eikä näkymä kantanut pitkälle. Auringonnousun värjäämä sumupilvi ja tunturin kumpuavat muodot koskemattoman lumipeitteen alla houkuttelivat ulkoiluttamaan kameraa. Pian meidän jälkeen saapuivat seuraavat retkeilijät liukulumikengillään. Jatkoimme ylöspäin ja tunturin laelle saavuttua meidät otti vastaan aivan upea näky; sumupeitteen läpi näkyvä auringon siluetti. Tällaista maagista näkymää pääsee harvoin todistamaan. Samalla kun siinä ihmettelimme luonnon kauneutta, tuli liukulumikenkäilijöitä lisää. Kiireesti piti kuvata ennen kuin lumipeite olisi täynnä jälkiä. Se huono puoli noissa tamineissa on, että niillä kuljetaan sellaisissa paikoissa, missä kukaan muu ei ole vielä mennyt. Näin niitä jälkiäkin on sitten joka puolella. Jostain syystä kahdella heistä oli tarve pysäköidä itsensä suoraan eteemme. Toinen otti yhden kuvan auringosta kännykällä ja toinen katseli meitä. Katse ei kääntynyt, vaikka kaivoin nenäliinan taskusta ja niistin valuvan nenäni. Teki mieli huomauttaa, että kauniimmat näkymät ovat vastakkaisessa suunnassa, mutta en jaksanut alkaa englanniksi sönköttämään. Hetken aikaa he seisoivat siinä kunnes lähtivät koskematonta hankea pitkin takaisin. Jatkoimme tämän jälkeen vielä kuvaamista tunturin laella kunnes käännyimme samoille jäljille mistä tulimme. Sumu oli hälvennyt ja sama paikka missä aluksi kuvasimme, oli nyt täynnä jälkiä. Lisäksi Pyhätunturin laskettelurinteen valot loistivat rumasti horisontissa. Onneksi ehdimme kuvata sumun aikana, ennen muita retkeilijöitä.

Illaksi odotimme malttamattomana luonnon omaa ilotulitusta. Varasimme paljon vaatetta päälle viime kerrasta viisastuneina. Lähdimme suolle mutta avaruussää oli rauhallista. Pakkasta oli nyt 25 astetta ja onneksi täysin tyyntä. Puunrungot paukkuivat tunnelmallisesti kylmästä johtuen ja oksat olivat kuuralla kuorrutettuja. Olosuhteet olivat muuten kohdillaan, mutta reposia ei vaan ollut. Miksi aina näin…

Seuraavana päivänä satoi lunta ja kävimme tekemässä vuoden ekat reippailut suon ympäristössä. Illallakin oli pilvistä, joten oli mukava vain ottaa rennosti mökillä saunoen ja sarjoja katsellen. Toiseksi viimeisenä päivänä lähdimme katsomaan pääsisikö kurulle näin talviaikaan. Pakkanen oli kiristynyt lähes 30 asteeseen. Edessä oli talvihuollon piiriin kuulumattomat jyrkät ja lumiset portaat. Kapuaminen oli jopa vähän pelottavaa mutta kaiken sen arvoista; näkymät yllättivät komeudellaan. Aluksi oli pilvistä mutta aurinko värjäsi kauniisti tunturin pinkiksi. Sitten kirkastui ja kuu tuli esille. Eihän tällaista maisemaa voi uskoa todeksi!

Illaksi povattu kirkkaus muuttui koko ajan pilvisempään suuntaan. Ennen puolta yötä päätimme mennä koisimaan, kun pilvisyys vain jatkui. Ehdimme sulkea silmämme kun Jyrkin puhelimeen pärähti valo. Huomasin sen onneks silmäluomien läpi ja heitin läpällä, että nytkö tuli revontulihälytys. Ja sehän se. Vilkaisu ikkunasta ja ulkona oli aivan kirkasta - ja taivahan vallat mikä loimuaminen! Kiskoimme äkkiä vaatekerrastot päälle ja säntäsimme pihalle. Meinasin siinä rytäkässä unohtaa purentakiskotkin suuhun. Aivan järkyttävää sekoilua revontulien kanssa mutta ehdimme sentään nauttia showsta edes hetken. Paras kuva tosin saattoi syntyä ikkunan läpi puhelimella kuvaten.

Lähtöpäivänä ehdimme hyvin poiketa Luostolla ennen illalla lähtevää junaa. Olimme ehtineet kävellä jo kilsan verran kun tajusimme, että polku ei lähdekään nousemaan tunturiin. Päätimme kääntyä takaisin autolle hakemaan lumikengät, että päästäisiin lumessa kahlaten tunturia ylöspäin. Sitten ryntäsimme takaisin aivan järjettömässä hiessä, tuntui että pää räjähtää. Pakkasta oli 33 astetta, tunturissa 10 astetta lämpimämpää, mutta liikkeessä tuota kylmyyttä ei huomaa. Löytyihän sitten se reittikin tunturille, jota olisi hyvin voinut kävellä ihan normikengillä. Kyltti oli kätevästi puiden takana, ei ihme että ensin kävelimme ohi. Keli oli mitä parhain ja täysikuu paistoi rauhallisesti taivaalla. Pakkassumua oli kertynyt laaksoon ja maisemat olivat kertakaikkisen satumaiset. Kohtasimme ainoastaan muutaman ihmisen, liekö pakkanen rajoittanut ihmismäärää.

Arktisista olosuhteista riippumatta juna kulki ja ajallaan. Putket tosin jäätyivät monessa makuuhytissä, kuten meidänkin, mutta lähivaunun yhteisvessa onneksi toimi. Autovaunun ensimmäisenä jonossa ollut auto ei käynnistynyt, joten Jyrki joutui muiden vaunussa olevien kanssa työntöhommiin, että sai oman autonsa sieltä pois. Yllättävän vähän sattui kuitenkin ongelmia junamatkalle. Vaihtelu kannatti, iloinen ja onnellinen olo jälleen ihanasta Lapin reissusta.