)
Tua Lönnroth |pe 8.3.
Olemme kahtena peräkkäisenä vuotena Lapissa lauhan ja tuulisen sään aikaan. On helmikuun loppu ja puut täysin paljaat lumesta. Keli on apean harmaa ja se tarttuu myös mieliimme. Tähän aikaan vuodesta pitäisi vielä pakkasen paukkua ja maiseman hohtaa valkoisena.
Viime vuonna kirjoitin blogia koskikarojen kuvaamisesta. Tänä vuonna samassa paikassa kuvaaminen ei oikein innostanut, kun olosuhteet olivat mitä olivat. Lähdimme kuitenkin loppuviikosta katsomaan, mitä koskella näkyisi, vähän ehkä jopa tekemisen puutteesta.
Emme nähneet kuin pari koskikaraa koko paikassa. Riekon jälkiä hangella oli tosin vaikka kuinka paljon. Olisipa hienoa nähdä täällä riekkoja, mutta varmaan vaatisi, että tulisimme tänne auringonnousun aikaan. Oli jo iltapäivä ja aamun olimme viettäneet toisaalla kuvaten riekkoja. Siitä Jyrkin blogikirjoituksessa lisää.
Koskikara istui kivellä keskellä koskea ja lähestyimme sitä varoen niin, ettei se lähtisi lentoon. Aina kun kara sukelsi, hiivimme lähemmäksi. Istahdin kosken reunalle ja samalla alkoi sataa kunnolla lunta. Tähän mennessä lumisateetkin ovat olleet lähinnä jäätävää tihkua, mutta nyt hiutaleet muuttuivat välillä kauniin isoiksi. Lumisade luo kuviin oman tunnelmansa mutta sen on oltava melko sankka, jotta se näkyy kuvissa hyvin. Koskikara istui ja lauleskeli kivellä tovin mutta kyllästyi jonkin ajan kuluttua ja vaihtoi paikkaa. Lähdimme katsomaan toista karaa, päästäisikö se meitä lähelle.
Emme kovin lähelle koskikaraa viitsineet mennä, kun sillä oli pesupuuhat kesken, emmekä halunneet häiritä sitä. Pesupuuhien jälkeen tämäkin päätti vaihtaa paikkaa emmekä edes huomanneet, mihin se lensi. Punatulkut kävivät kosken reunassa kivien välissä välillä juomassa ja peseytymässä. Jyrki lähti katsomaan ensimmäistä koskikaraa, kun se oli palannut takaisin kuvauspaikalle. Huomasin komean punaisen taviokuurnakoiraan, joka oli menossa pesulle. Se oli aika lähellä mutta ei kelpuuttanut kylpypaikkaa, vaan siirtyi siitä hiukan kauemmas. Jäin odottamaan josko lintu nousisi kylvystä lumisille kiville kun yhtäkkiä huomasin, että se ei ollutkaan mennyt veteen vaan istui sivummalla lumessa. Juuri kun sain kameran nostettua lähti se tietenkin lentoon ja laskeutui alas veteen kivien taakse. Hitsit, kun ärsytti, että menin tyrimään tuon tilanteen. Pesulla oli toinenkin kuurna ja kun molemmat olivat tulleet pois, siirryin lähemmäs pesupaikkaa toivoen, että linnut palaisivat. Ei mennyt kauan kun kirkkaanpunainen väriläiskä ilmestyi koivun oksalle tähystelemään veteen. Tämäkin kävi ensin istumassa lumisella kivellä ja tällä kertaa olin tarpeeksi nopea saadakseni siitä kuvan.
Todettiin Jyrkin kanssa, että kun istuu rauhassa paikallaan, voi nähdä vaikka mitä. Melkein samalla hengenvedolla Jyrki huomasi liikettä vastarannalla, alle kymmenen metrin päässä. Riekko! Pian tuli toinenkin näkyviin. Sitten niitä olikin viisi! Aivan mahtava tunne päästä seuraamaan niitä ilman että ne tiesivät meistä mitään.
Riekot jatkoivat matkaansa välillä kadoten lumikinosten taakse. Sitten yksi lensi koivuun syömään silmuja ja toinen pian perässä. Lumisade oli jälleen muuttunut aika tihkuiseksi mutta sai siitä silti ihan hyvän lisän kuviin. Olimme käyneet kolmena aamuna kuvaamassa riekkoja mutta lentotilanteita ei ollut tarttunut kameraan. Nyt olisi mahdollisuus yrittää niitä. Mikäs sen mukavampaa kuin istuskella rauhassa ja katsella riekkojen ruokailua, tietäen, että niiden on lopulta tultava alas puusta. Lentoon lähtö ei ainakaan yllätyksenä tullut, vaikka koko ajan oli oltava tarkkana, että ehtii siihen mukaan.
Lappi on täynnä yllätyksiä. Myös harmaana päivänä!
)
)
