16 tarinaa

Kesäyöt pohjoisessa ovat melkeinpä epätodellisia, kun aurinko ei laske ollenkaan. Tällöin muutumme yöeläjiksi, nukkumaan kömmimme joskus aikaisin aamulla ja ylös nousemme iltapäivällä. Hiukan tuntuu oudolta vaihtaa päivärytmi aivan päälaelleen, mutta siihen tottuu nopeasti siitäkin huolimatta, että jonkinlainen pakonomainen ”pitäisi nousta!” -ajatus takoo takaraivossa aamupäivisin. Päivisin kun on kuumaa ja auringonvalo kovaa, käyttää ajan mielellään höyhensaarilla.


Pimein aika vuodesta on taas täällä. Lintu- ja eläinkuvauksien saralla on aika hiljaista, mutta pimeällä taivaalla loistavat revontulet tarjoavat ainakin ajoittain syitä kameran ulkoilutukselle. Auringon aktiivisuuden lähestyessä 11 vuoden syklinsä maksimia potentiaalia komeille leiskuille on taas ilmassa. Komeiden leiskujen lisäksi luvassa lienee myös katkeraa some-kommentointia ja Iltalehdessä pettymystään Ylläksen kalliiseen revontulisafariin tilittävä Marja-Yrjänä. Hän kun ei kuulemma nähnyt kuin harmaita pilviä, vaikka oppaan kamerassa niitä revontulia komeilikin. Mistä siis oikein on kyse?
Tummat pilvet roikkuvat matalalla taivaalla. Askel tuntuu jähmeältä hikitipan valuessa selkää pitkin. Ilma on todella hiostava ja tuntuu siltä, että koska tahansa voi ukkonen jyrähtää. Pieni mutta helpottava tuulenvire tulee jostakin ja vahva suopursun tuoksu valtaa nenän. Olemme suolla.

Viime keväänä päädyimme puolivahingossa seuraamaan tiirojen kevätpuuhailua mukavissa iltavaloissa. Tänä keväänä päädyimme panostamaan aiheeseen vähän enemmänkin. Tuhansien ja tuhansien ohilaukauksien sekaan mahtui onneksi muutama ihan kelpo pärskähdyskin.

Pimeään vuodenaikaan Lapissa olemme yleensä varsin innokkaita revontulibongareita. Kotinurkilla Espoossa emme niinkään. Emme edes silloin, kun aurinkotuulimittarit huutavat punaisina. Niinäkin öinä etelässä on yleensä tarjolla vain himmeä kaari pohjoisessa horisontissa, joka saattaa hetkeksi leimahtaa liekkeihin. Tämän vuoden äitienpäivä-viikonloppuna tilanne oli vähän toinen. Kun etelään antavalta takapihalta sai kännykällä kuvan revontulikoronasta, oli aika myöntää, että yön selkään on ehkä sittenkin lähdettävä.

Karmaisevan keikkuvasti saapunut kevät sai meidät jo pelkäämään sammakkokauden menneen ohi suun. Pidimme kuitenkin loppuun asti silmällä sitä viimeistä lammikkoa, johon ei ennen takatalvia ehtinyt ilmestyä kutua. Onneksi, sillä vappu-viikolla sinne lopultakin järjestyi kunnon kurnuttajakemut.

Takatalven jälkeen koitti vihdoin kevät. Aurinko helli niin luontoa kuin luontokuvaajaa. Linnunlaulua alkoi jälleen kuulua enemmän ja luonto heräsi muutenkin uudelleen eloon. I-HA-NAA.

Kelien puolesta kevät todella tulee keikkuen tänä vuonna. Jos sammakkokausi pääsi yllättämään viime vuonna, niin nyt se meni meiltä täysin ohi. Seurasimme meille tuttuja pikkulampia ja lätäköitä ja kun vihdoin huomasimme liikettä yhdellä lampareella, iski ennennäkemätön takatalvi yöpakkasineen ja lumisateineen. Kuvittelimme, että pienet kurnuttajat pakkaavat kapsäkkinsä ja muuttavat kiireen vilkkaa Teneriffalle, mutta muutaman päivän kuluttua kun kävimme tekemässä tuttua lammikkokierrosta, oli lähes joka paikkaan ilmestynyt kutua. Näköjään jäätävät kelit eivät sammakkojen kutupuuhia estä.

Olemme kahtena peräkkäisenä vuotena Lapissa lauhan ja tuulisen sään aikaan. On helmikuun loppu ja puut täysin paljaat lumesta. Keli on apean harmaa ja se tarttuu myös mieliimme. Tähän aikaan vuodesta pitäisi vielä pakkasen paukkua ja maiseman hohtaa valkoisena.

Ahkerasta Lapin matkaamisesta huolimatta riekot ovat olleet meille vähän hankala aihe. Niitä on nähnyt lähinnä ohimennen auton ikkunasta tai hyvin satunnaisesti tuntureilla kulkiessa, mutta kameran eteen riekkoja ei ole juuri päätynyt. Mahdollisesti jälleen aamu-unisuuteen liittyvistä syistä.

Eteläisen Suomen talvi on ollut taas yhtä vuoristorataa. Ensin on hirveästi pakkasta, sitten sataa hirveästi lunta ja sitten kaikki sulaa pois jättäen jälkeensä vain karmaisevan pääkallokelin. Luontokuvaajalle mielekkäimpiä hetkiä ovat mahdollisesti nuo hirmupakkaset ja niiden mukanaan tuomat merisavut.

Pari vuotta sitten välipäivien pohjoisen reissun teemana oli teleputkella tunturissa. Tuolloin aurinko paistoi usvaisen maiseman läpi kipakassa pakkassäässä ja tarjolla oli todellista maisemakuvaajan herkkua. Tänä vuonna ajoittain harmaat kelit eivät houkuttaneet kaivamaan järkkäriä repusta, joten teemana oli pikemminkin kännykkäkameralla Kuusamossa. Mitenkäs se sitten sujui?

Olemme kolmatta kertaa Kuusamossa viettämässä joulun välipäiviä. Ensimmäisellä kerralla oli maagiset olosuhteet auringon paistaessa sumun takaa. Saimme juuri sitä, mitä olimme lähteneet kaamosaikaan hakemaan. Toisella kerralla vannoimme, että emme enää tule uudelleen tänne tähän aikaan vuodesta. Koko viikko oli pilvinen eikä vihertävän sinisistä kuvista ollut mihinkään. Päivällä valoisaa aikaa on kolme tuntia ja totesimme, että on turha lähteä reissuun, jos silloinkin on harmaan hämärää. Alkusyksystä mietimme, mitä tehdä joululoman aikana. Ja kappas, ennen kuin ehdimme huomatakaan, olimme varanneet lentoliput Kuusamoon. Sovimme, että tällä kertaa emme pety säästä, otamme sitten vain rennosti ulkoillen ja nautimme kelomökin tunnelmasta. Matkan lähestyessä katsoimme hermostuneesti sääennustetta, joka näytti koko ajan lauhempaa keliä jouluviikolle. Pilvistä luvattiin taas koko viikoksi.