Tähän aikaan vuodesta on jo niin valoisaa, että vasta puolen yön jälkeen taivas alkoi olla niin pimeä, että revontulet edes kunnolla näkyisivät. Tämänkin takia tuli pitkään arvottua, että jaksaako tässä lähteä yhtään mihinkään.

Päätimme kuitenkin hurauttaa läheiselle merenrannalle, jossa näkymä noudatti pääosin tuttua Etelä-Suomen revontulibongaus-kaavaa: himmeähkö kaari horisontissa. Tällä kertaa tosin eteläisessä horisontissa, mikä on näillä leveysasteilla aika poikkeuksellista.

Aurinkotuulimittarit huusivat edelleen punaisella, joten jäimme rantaan seuraamaan tilanteen kehittymistä laiskasti sommitelmia himmeästä kaaresta hakien. Lämmintä oli leppoisat kahdeksan astetta, joten tavallisesta poiketen kylmä ei päässyt juuri vaivaamaan. Satakielen lauleskeluakaan ei revontulia bongatessa turhan usein pääse kuulemaan.

Vielä huvittavampi yksityiskohta oli jostain päin rantaa kuulunut ilmiselvä maiskutus. Lopulta sille löytyi syykin: rantakivellä nökötteli saukko yöpalaa mutustelemassa. Valitettavasti siitä ei pilkkopimeässä 15-millisellä objektiivilla oikein saanut kuvia.

Sitten kaari alkoi hiljalleen kirkastua ja kasvaa korkeutta. Kunnes lopulta koko taivas oli pelkkää revontulta.

Nämä olivat kevyesti yhdet hurjimmista revontulista mitä olimme koskaan nähneet ja ne näkyivät eteläisellä taivaalla Espoossa! Tulet eivät olleet erityisen elävät, mutta ne täyttivät koko taivaan. Tavanomaisten vihreän ja violetin lisäksi tulissa oli myös reilusti pinkkiä ja hivenen keltaista, jota en usko aikaisemmin nähneeni. 

15-millinen objektiivi riitti vain vaivoin, kun yritti saada kuvaan vielä jotain etualaakin. Komeinta showta kesti ehkä viitisentoista minuuttia, kun tulet taas hivenen himmenivät. Hetkeksi.

Kauaa ei tarvinnut odotella, kun taivaat taas aukenivat. Tällä kertaa tarjolla olivat varmaankin uskomattomimmat säteittäiset revontulet mitä olen koskaan nähnyt.

Oli todella hilkulla, ettei lämmin ja pehmeä sänky vienyt voittoa iltasuunnitelmia valitessa, mutta lopulta joskus kolmen maissa lakanoiden väliin kömpiessä olimme todella tyytyväisiä ettei niin käynyt.

Taivas lyö tulta

Heinäkuu ei ole vielä puolivälissäkään mutta suolla voi jo aistia tulevan syksyn. Maisema on avara ja värikylläinen punaisen sammalen ja vaaleanvihreiden heinien vallatessa alaa. Kypsät hillat hohtavat oransseina timantteina tummanvihreiden lehtien keskellä. Kapustarinta viheltää haikeasti ja töyhtöhyyppä lentelee levottomasti ympärillä. Onneksi se pian rauhoittuu huomatessaan meidän olevan vaarattomia. 

Suolla mieli tuntuu lepäävän. On mukavaa olla kaukana ihmishälinästä. Itikatkaan eivät ole meidän suoretkiä häirinneet, mikä on pieni ihme. Suot ovat kyllä muuten täynnä elämää, kun malttaa pysähtyä ja katsoa ympärilleen. Jopa ihan keskellä kesäpäivää, kun perhoset ja sudenkorennot lentelevät porottavassa auringonpaisteessa ja sisiliskot tulevat pitkospuille paistattelemaan päivää. Jos on onnekas, voi vaikka nähdä kotkan. 

Puolipilvinen sää on oiva perhosten kuvauskeli. Kun aurinko menee pilveen, jäävät perhoset paikalleen ja niitä on silloin helppo kuvata makrolinssillä. On miellyttävämpää kuvata rauhassa kukalla olevaa kuin villisti sinne tänne poukkoilevaa perhosta, ja kuvien kannalta pilvinen keli on tietenkin parempi keskellä päivää. Löysimme sinisiipipariskunnan kesken niiden lemmenleikkien eikä niitä voinut vähempää kiinnostaa meidän häärääminen ympärillä. Kuvasimme niitä pitkähkön tovin ja sinne ne jäivät jatkamaan puuhiaan meidän lähdettyä pois. Suon laidalla metsän puolella oli isompi sinisiipiesiintymä pienellä alueella, jossa ne ruokailivat kukilla. Tulimme vielä illallakin katsomaan, olisivatko ne paikalla ja olivathan ne. Perhoset ottivat vastaan tulevaa yötä heinillä oleskellen. Harmittavasti paikka oli aikamoisessa kuopassa eikä iltavaloja saanut kunnolla  hyödynnettyä, mutta jotakin pientä kuitenkin. 

Kihokki on suon erikoisuus limapisaroineen. Se on lihansyöjäkasvi ja saalistaa tahmaisten limapallojensa avulla. Pahaa aavistamaton hyönteinen jää niihin kiinni ja kihokki pääsee käpertymään sen ympärille. Minulla on ollut haaveena saada kunnon bokehmonsteri-kuva kihokista, ja tänä kesänä onnistuin mielestäni aika hyvin. Hitsin vaikeaa hommaa löytää sopiva kihokkikimppu, joka olisi kuvauksellinen. Ei se suolla kykkiminenkään mitenkään helpota asiaa, varsinkin kun pitää olla varovainen ettei tallo näitä kauniita kasveja. Kaiken maailman epäergonomisissa asennoissa on melkoisen tuskallista yrittää löytää parasta mahdollista sommitelmaa. 

Varhain aamulla usvan kääriessä suon puut pehmeään syliinsä, on suomaisema upeimmillaan. Tunnelma ei voisi olla maagisempi kurkien tai kaakkurien huutojen raikuessa jossakin kauempana. Auringonnousua kuvatessa kannattaa olla nopea, auringonpaiste on nimittäin hetkessä jo aivan liian kova. Jos sumu on tarpeeksi sankka, voi aurinko näyttäytyä kauniina pallona usvan takaa. Joskus sumu sakenee entisestään auringon noustessa, jolloin aurinko häviää usvapilven taakse kokonaan. Aamuisin kun on kastetta, näkyvät hämähäkinverkot hyvin. Mestariteoksia nämäkin, joiden kauneus vain korostuu seitteihin tarttuneiden kastepisaroiden ansiosta. Vielä en ole saanut toivomaani kuvaa näistä, joten harjoittelu jatkukoon.

Loputon suo

Sammakoiden kuvaaminen on aikamoista ajoituspeliä. Kutupuuhat saattavat joissain paikoissa ja joinain vuosina mennä ohi yhdessä päivässä. Varsinaisten kutupuuhien lisäksi sään ja vapaa-ajankin pitäisi osua kohdalleen, sillä tyypillisesti varsin ryteikköiset kuvauspaikat kaipaavat runsaasti valoa. Ilman auringonpaistetta sammakkokuvien värimaailma menee herkästi tunkkaisen vihreän ja violetin sävyihin.

Keskipäivän auringonpaiste on harvemmin kaivattu kuvauskeli, mutta sammakoiden kanssa se usein mahdollistaa melkoisen bokeh-iloittelun.

Sammakot ovat muutenkin kutuaikaan varsin kiitollinen kuvauskohde, koska ne eivät varoen liikkuvasta kuvaajasta tunnu juuri piittaavan. Toisin kuin välillä vierestä jyräyttävistä maastopyöristä, jotka kyllä saavat kolme tusinaa sammakkoa plumpsahtamaan samanaikaisesti lammen uumeniin...

Tällä lammella sammakot viihtyivät tänä keväänä varsin pitkään. Ehdimme kuvata niitä neljänä päivänä ja vielä viidentenäkin oli muutama Matti Myöhänen paikalla. Espoolaiset sammakot tuntuvat olevan hitaasti lämpiävää sorttia. Helsingissä kutupuuhat taisivat mennä suurelta osin ohi jo parisen viikkoa sitten.

Kevät tuli keikkuen, mutta tulipahan kuitenkin. Vaikka täksi viikoksi lupaillaankin taas lunta.

Sittenkin sammakoita!

Joka keväinen ihmetyksen aihe ovat rantakäärmeet ja niiden paritteluaika. Viime vuonna tämä tosin ehti mennä meiltä ohi, joten tänä vuonna tuntui taas erityisen hienolta päästä seuraamaan niiden hauskoja touhuja. Alueella on myös kyitä, joten laitoimme saappaat jalkaan, ihan vain varmuuden vuoksi. 

Löysimme kaksi käärmekasaa mutta ne olivat visusti kanervien suojassa, joten niitä olisi ollut ihan mahdotonta kuvata. Yhteen hiukan avoimempaan paikkaan kerääntyy yleensä myös rantakäärmeitä, ja sieltä niitä onneksi löytyi taas. Aurinko paistoi täydeltä taivaalta ja valo oli todella kova. 

On villin näköistä, kun käärmeet luikertelevat kietoutuneina toisiinsa. Ne ovat niin tohkeissaan, että eivät piittaa ihmistirkistelijästä, kun rauhassa liikkuu niiden viereen. Kävyt sinkoilivat alas kallionrinnettä ja kuivat lehdet rapisivat, kun meno oli niin kova. Yhtenä keväänä tällainen rantiskasa tipahti puolisen metriä alas rinnettä, kun touhu yltyi niin hurjaksi. Silloin jokainen lähti pelästyessään vauhdilla luikertelemaan eri suuntiin. 

On tosi hankala laskea käärmeitä kasasta missä ne ovat kietoutuneina toisiinsa, mutta kyllä niitä ainakin seitsemän siinä oli. Päättelimme, että isoin oli naaras, sillä ei ollut keltaisia laikkuja poskissaan ollenkaan. Se oli kauniin vaalea vatsapuoleltaan. Vähän kävi sitä sääliksi, kun niin moni kosija oli sen kimpussa, mutta näin se luonnossa menee. 

Istuimme lumoutuneina ihastelemassa tätä ihmeellistä tapahtumaa aika pitkään. Aurinko lämmitti niin, että kevyttoppatakissa meinasi tulla hiki. Lähdimme katsomaan, josko muualta löytyisi lisää nyyttejä, mutta laihalla tuloksella. Pidimme banaanitauon ja kun palasimme lemmenpesälle, olivat käärmeet siirtyneet hiukan sivummalle. Ehkä niille oli tullut paahteessa liian kuuma, kun nyt ne touhustelivat puunoksien alla. Pilviä oli sopivasti kerääntynyt taivaalle ja valo parani sen myötä. Paikka oli parempi kuin edellinen ja saimme kärmeksistä jopa ihan kelpokuvia. Pikkuhiljaa rantikset alkoivat siirtyä takaisin lämpimämpään paikkaan auringon tullessa esille, joten oli meidän aika pakata kamat kasaan ja lähteä kotiin syömään. Jälleen kerran täytyy todeta, että ihminen saa olla onnekas, kun pääsee seuraamaan tällaista upeaa luonnon tapahtumaa. 

Ja arvatkaa mitä! Sammakoita löytyi sittenkin vielä takatalven jälkeen! Voi mikä riemu valtasi mielen, kun tutulta lammelta kuului kurnutusta. Tästä lisää Jyrkin blogikirjoituksessa. 

Vappuhulinaa

Kevään odotus on kova pitkän talven jälkeen. Maaliskuussa on aina yhtä piristävää huomata kyhmy- ja laulujoutsenten muuttomatkan alkaneen. Kevättalveen mahtui monta sumuista päivää ja jokunen osui myös mukavasti viikonlopulle, joten lähdimme rannikolle katsomaan näkyisikö joutsenia. Löysimme kyhmyjoutsenpariskunnan sumun keskeltä, jolla oli juuri sopivasti söpöilyt meneillään, käännellen rintarinnan päitään puolelta toiselle. Miten voi mikään näyttää niin kauniilta pitkän ja pimeän talven jälkeen. Kuvista ei sen sijaan tullut mitään, joutsenet hukkuivat sumuun ja harmaa merimaisema taustalla jätti kylmäksi. 

Lähdimme kävelemään rantaa pitkin ja pysähdyimme hetkeksi katselemaan aavemaiselle merelle. Sumu sakeni entisestään ja kun käännyimme, huomasimme variksen katselevan meitä kelopuun latvasta. Jyrki heitti sille pähkinän ja sen myötä paikalle kerääntyi lisää variksia. Otin muutaman kuvan mutta en uskonut saaneeni mitään kovin kummoista otosta, kunnes sitten kotona huomasin, että pari oli osunut aika hyvin kohdalleen. Sankka sumu toimi todella hyvin ja vaikka ensin harmittelin taustalla näkyvää töhrittyä rakennusta, toi sekin mielestäni kivasti vähän väriä muuten harmaaseen kuvaan. Varista tulee harvoin kuvattua, vaikka se on loppujen lopuksi hyvinkin kuvauksellinen lintu. 

Käärmeet kuuluvat myös kevään ensimmäisiin kuvauskohteisiin. Pääsiäiseksi sattui pari aurinkoista päivää, joten suuntasimme kohti kyyparatiisia, saappaat jalassa. Hassusti vaisto käskee tömistelemään kävellessä vaikka sitä ei todellakaan voi tehdä, mikäli käärmeistä haluaa nähdä muutakin kuin poispäin vilistävän peräpään. Kyyt ovat vaikeita kuvauskohteita siinä mielessä, että ne tykkäävät olla mahdollisimman epäkuvauksellisissa paikoissa, varvikon tai kallionseinämän suojissa. Eikä pilvettömältä taivaalta porottava aurinkokaan luo kovin hyviä kuvausvaloja. Käärmeet ovat myös todella arkoja ja omien liikkeiden kanssa tulee olla mahdollisimman rauhallinen, ettei säikytä pelokasta luikertelijaa pois. Paratiisista pois lähtiessä törmäsimme sammakkoon. Näin aikaisin emme ole aiemmin sammakkoa nähneet. Aikamoisessa ryteikössä se oli mutta jonkun kuvan siitä saimme. Nämä taisivatkin jäädä tämän kauden ainoiksi. 

Huhtikuussa lintujen paluumuutto on vilkasta ja silkkiuikkujen saavuttua pesimäpaikoilleen, alkavat näyttävät soidinmenot. Reviiritaistelut ovat kiihkeitä, kuten myös parittelut. Joka kerta ei kuitenkaan onnista, joskus näyttää siltä, että koirasta ei voisi vähempää kiinnostaa ja joskus jokin menee niin pieleen, että naaras nostaa päänsä kesken kuuminta huumaa. Oli huvittavan näköistä, kun pariskunta ryhtyi ravistelemaan päitään kun koiras oli vielä naaraan päällä. Pääsimme seuraamaan tänä keväänä näitä sulavalinjaisia lintuja suhteellisen läheltä, mutta kelissä olisi ollut toivomisen varaa. Iltavalot jäivät unelmien tasolle ja piti tyytyä pilvisen kelin harmauteen, välillä jopa sateeseen. Yhtenä päivänä satoi lunta koko päivän - koska takatalvi - ja se toi kaivattua piristystä olosuhteisiin. Paikka ei vaan sovellu kovin hyvin lumisadekuviin, tausta on kaukana ja lumisade ei siten pääse kuvissa oikeuksiinsa. 

Kevään odotusta

Viime vuonna kirjoitin blogia koskikarojen kuvaamisesta. Tänä vuonna samassa paikassa kuvaaminen ei oikein innostanut, kun olosuhteet olivat mitä olivat. Lähdimme kuitenkin loppuviikosta katsomaan, mitä koskella näkyisi, vähän ehkä jopa tekemisen puutteesta. 

Emme nähneet kuin pari koskikaraa koko paikassa. Riekon jälkiä hangella oli tosin vaikka kuinka paljon. Olisipa hienoa nähdä täällä riekkoja, mutta varmaan vaatisi, että tulisimme tänne auringonnousun aikaan. Oli jo iltapäivä ja aamun olimme viettäneet toisaalla kuvaten riekkoja. Siitä Jyrkin blogikirjoituksessa lisää.

Koskikara istui kivellä keskellä koskea ja lähestyimme sitä varoen niin, ettei se lähtisi lentoon. Aina kun kara sukelsi, hiivimme lähemmäksi. Istahdin kosken reunalle ja samalla alkoi sataa kunnolla lunta. Tähän mennessä lumisateetkin ovat olleet lähinnä jäätävää tihkua, mutta nyt hiutaleet muuttuivat välillä kauniin isoiksi. Lumisade luo kuviin oman tunnelmansa mutta sen on oltava melko sankka, jotta se näkyy kuvissa hyvin. Koskikara istui ja lauleskeli kivellä tovin mutta kyllästyi jonkin ajan kuluttua ja vaihtoi paikkaa. Lähdimme katsomaan toista karaa, päästäisikö se meitä lähelle. 

Emme kovin lähelle koskikaraa viitsineet mennä, kun sillä oli pesupuuhat kesken, emmekä halunneet häiritä sitä. Pesupuuhien jälkeen tämäkin päätti vaihtaa paikkaa emmekä edes huomanneet, mihin se lensi. Punatulkut kävivät kosken reunassa kivien välissä välillä juomassa ja peseytymässä. Jyrki lähti katsomaan ensimmäistä koskikaraa, kun se oli palannut takaisin kuvauspaikalle. Huomasin komean punaisen taviokuurnakoiraan, joka oli menossa pesulle. Se oli aika lähellä mutta ei kelpuuttanut kylpypaikkaa, vaan siirtyi siitä hiukan kauemmas. Jäin odottamaan josko lintu nousisi kylvystä lumisille kiville kun yhtäkkiä huomasin, että se ei ollutkaan mennyt veteen vaan istui sivummalla lumessa. Juuri kun sain kameran nostettua lähti se tietenkin lentoon ja laskeutui alas veteen kivien taakse. Hitsit, kun ärsytti, että menin tyrimään tuon tilanteen. Pesulla oli toinenkin kuurna ja kun molemmat olivat tulleet pois, siirryin lähemmäs pesupaikkaa toivoen, että linnut palaisivat. Ei mennyt kauan kun kirkkaanpunainen väriläiskä ilmestyi koivun oksalle tähystelemään veteen. Tämäkin kävi ensin istumassa lumisella kivellä ja tällä kertaa olin tarpeeksi nopea saadakseni siitä kuvan. 

Todettiin Jyrkin kanssa, että kun istuu rauhassa paikallaan, voi nähdä vaikka mitä. Melkein samalla hengenvedolla Jyrki huomasi liikettä vastarannalla, alle kymmenen metrin päässä. Riekko! Pian tuli toinenkin näkyviin. Sitten niitä olikin viisi! Aivan mahtava tunne päästä seuraamaan niitä ilman että ne tiesivät meistä mitään. 

Riekot jatkoivat matkaansa välillä kadoten lumikinosten taakse. Sitten yksi lensi koivuun syömään silmuja ja toinen pian perässä. Lumisade oli jälleen muuttunut aika tihkuiseksi mutta sai siitä silti ihan hyvän lisän kuviin. Olimme käyneet kolmena aamuna kuvaamassa riekkoja mutta lentotilanteita ei ollut tarttunut kameraan. Nyt olisi mahdollisuus yrittää niitä. Mikäs sen mukavampaa kuin istuskella rauhassa ja katsella riekkojen ruokailua, tietäen, että niiden on lopulta tultava alas puusta. Lentoon lähtö ei ainakaan yllätyksenä tullut, vaikka koko ajan oli oltava tarkkana, että ehtii siihen mukaan. 

Lappi on täynnä yllätyksiä. Myös harmaana päivänä!

Harmaan päivän viettoa Lapissa

Harmaan paivan viettoa Lapissa

Tiirojen keväisiin kosiorituaaleihin kuuluu koiraan naaraalle tuomat kosiolahjat. Koiraan täytyy osoittaa kalastustaitonsa ja tuoda saaliit naaraalle, joka istuu lähikivellä "nalkuttamassa". Käytös on siitä kiitollista kuvattavaa, että se on hyvin ennustettavissa ja siten mahdollistaa mukavat lentokuvat.

Varsinainen kalastustapahtuma onkin sitten huomattavasti haasteellisempaa kuvattavaa. Ainakin jos haluaa saada kuvat näyttävän matalasta kuvakulmasta hyvässä vastavalossa. Kameroiden automaattitarkennus tahtoo olla voimakkaan vastavalon kanssa jo lähtökohtaisesti aikamoisissa vaikeuksissa. Väreilevä ja mahdollisesti leväkasvustoa sisältävä merenpinta ei kuvaamista ainakaan helpota. 

Tiiran erittäin nopeisiin syöksyihin mukaan ehtimisessä oli aika paljon haastetta. Tarpeeksi matala kuvakulma melkeinpä edellyttää takanäytöltä kuvaamista. Rantakivikossa kun on melkoisen hankalaa alkaa makaamaankaan. Istumakorkeudelta otetut kuvat taas eivät ole enää likimainkaan yhtä näyttäviä kuin matalalta otetut. 

Parhaat kuvat syntyivät yleensä tilanteista, joissa tiiralla meni hivenen tavallista kauemmin päästä vedestä lentoon, jolloin ehti oikeasti katsoa, että lintu oli ruudussa ennen kuin painoi liipasimen pohjaan. Perussyöksyssä kuvaaminen oli melkoista sokkona laukomista ja käteen jäi iso kasa puolikkaita pärskähdyksiä tai kauniita bokeh-pallopilviä tarkennuksen jäädessä vähän puolitiehen.

Tiirojen keskinäinen nahistelu kesken kalastelujen tarjosi sekin muutaman hyvän tilaisuuden. Tiirojen aktiivisin kalastelukausi kesti lopulta vain muutaman päivän ajan. Onneksi niille päiville osui hyvää auringonpaistetta ja näyttävää iltavaloa. Valitettavasti siinä vaiheessa kun kuvaustekniikka oli jotenkin hiottu kohdalleen tiirojen kalastelu oli jo rauhoittunut ja iltaa kohti pääsi yrittämään vain muutamaa syöksyä. 

Voi olla, että tähän aiheeseen pitää vielä palata, kunhan tiirat alkavat ruokkimaan poikasiaan.

Kalajuttuja