Loputon suo

Tummat pilvet roikkuvat matalalla taivaalla. Askel tuntuu jähmeältä hikitipan valuessa selkää pitkin. Ilma on todella hiostava ja tuntuu siltä, että koska tahansa voi ukkonen jyrähtää. Pieni mutta helpottava tuulenvire tulee jostakin ja vahva suopursun tuoksu valtaa nenän. Olemme suolla.

Heinäkuu ei ole vielä puolivälissäkään mutta suolla voi jo aistia tulevan syksyn. Maisema on avara ja värikylläinen punaisen sammalen ja vaaleanvihreiden heinien vallatessa alaa. Kypsät hillat hohtavat oransseina timantteina tummanvihreiden lehtien keskellä. Kapustarinta viheltää haikeasti ja töyhtöhyyppä lentelee levottomasti ympärillä. Onneksi se pian rauhoittuu huomatessaan meidän olevan vaarattomia.

Suolla mieli tuntuu lepäävän. On mukavaa olla kaukana ihmishälinästä. Itikatkaan eivät ole meidän suoretkiä häirinneet, mikä on pieni ihme. Suot ovat kyllä muuten täynnä elämää, kun malttaa pysähtyä ja katsoa ympärilleen. Jopa ihan keskellä kesäpäivää, kun perhoset ja sudenkorennot lentelevät porottavassa auringonpaisteessa ja sisiliskot tulevat pitkospuille paistattelemaan päivää. Jos on onnekas, voi vaikka nähdä kotkan.

Puolipilvinen sää on oiva perhosten kuvauskeli. Kun aurinko menee pilveen, jäävät perhoset paikalleen ja niitä on silloin helppo kuvata makrolinssillä. On miellyttävämpää kuvata rauhassa kukalla olevaa kuin villisti sinne tänne poukkoilevaa perhosta, ja kuvien kannalta pilvinen keli on tietenkin parempi keskellä päivää. Löysimme sinisiipipariskunnan kesken niiden lemmenleikkien eikä niitä voinut vähempää kiinnostaa meidän häärääminen ympärillä. Kuvasimme niitä pitkähkön tovin ja sinne ne jäivät jatkamaan puuhiaan meidän lähdettyä pois. Suon laidalla metsän puolella oli isompi sinisiipiesiintymä pienellä alueella, jossa ne ruokailivat kukilla. Tulimme vielä illallakin katsomaan, olisivatko ne paikalla ja olivathan ne. Perhoset ottivat vastaan tulevaa yötä heinillä oleskellen. Harmittavasti paikka oli aikamoisessa kuopassa eikä iltavaloja saanut kunnolla hyödynnettyä, mutta jotakin pientä kuitenkin.

Kihokki on suon erikoisuus limapisaroineen. Se on lihansyöjäkasvi ja saalistaa tahmaisten limapallojensa avulla. Pahaa aavistamaton hyönteinen jää niihin kiinni ja kihokki pääsee käpertymään sen ympärille. Minulla on ollut haaveena saada kunnon bokehmonsteri-kuva kihokista, ja tänä kesänä onnistuin mielestäni aika hyvin. Hitsin vaikeaa hommaa löytää sopiva kihokkikimppu, joka olisi kuvauksellinen. Ei se suolla kykkiminenkään mitenkään helpota asiaa, varsinkin kun pitää olla varovainen ettei tallo näitä kauniita kasveja. Kaiken maailman epäergonomisissa asennoissa on melkoisen tuskallista yrittää löytää parasta mahdollista sommitelmaa.

Varhain aamulla usvan kääriessä suon puut pehmeään syliinsä, on suomaisema upeimmillaan. Tunnelma ei voisi olla maagisempi kurkien tai kaakkurien huutojen raikuessa jossakin kauempana. Auringonnousua kuvatessa kannattaa olla nopea, auringonpaiste on nimittäin hetkessä jo aivan liian kova. Jos sumu on tarpeeksi sankka, voi aurinko näyttäytyä kauniina pallona usvan takaa. Joskus sumu sakenee entisestään auringon noustessa, jolloin aurinko häviää usvapilven taakse kokonaan. Aamuisin kun on kastetta, näkyvät hämähäkinverkot hyvin. Mestariteoksia nämäkin, joiden kauneus vain korostuu seitteihin tarttuneiden kastepisaroiden ansiosta. Vielä en ole saanut toivomaani kuvaa näistä, joten harjoittelu jatkukoon.