Oi aikoja, oi tapoja

Olimme tässä hiljattain kuvaamassa sudenkorentoja erään pienen metsälammen rannalla, kun miltei jalkojeni juureen laskeutunut punasyyskorento palautti mieleen samaisesta lajista yli 22 vuotta sitten ottamani kuvan. Mieleeni ei oikeastaan niinkään palannut tuo kuva, vaan se minkälaisen vastaanoton se sai jakaessani sitä sen aikaisilla valokuvausfoorumeilla.

Tässäpä tämä mieleen juolahtanut kuva nyt komeilee kaikessa vajaan viiden megapikselin komeudessaan. Kuva ei tämän päivän silmin tarkasteltuna näytä oikein miltään. Sommittelu on väkinäinen, tekninen laatu on mitä on ja tarkennuksen kanssakin saattaa olla vähän niin ja näin.

Kuva vaatinee sen verran taustoitusta, että olin tuona samaisena kesänä hankkinut ensimmäisen vähän vakavampaan kuvaamiseen soveltuvan kamerani (Minolta Dimage 7Hi). Kameran 28-200 mm kinovastaava objektiivi mahdollisti jopa jonkinasteisen syväterävyyden hallinnan, joka oli tuohon asti pikkupokkarilla kuvanneelle harrastajalle melkoinen Graalin malja.

Toinen kuvauksellinen merkkipaalu tuolta samalta kesältä lienee Photoshopin levels-työkalun "löytäminen". Oli aika silmiä avaava kokemus nähdä, miten lattean harmaasta jpg:stä sai loihdittua muutamalla hiiren heilautuksella värikkään ja kontrastikkaan "teoksen".

Tätä taustaa vasten saattaa tuntua luonnolliseltakin, että olin värikkäästä ja syväterävyyden hallintaa huokuvasta kuvastani niin ylpeä, että ryhdyin sitä tietenkin jakamaan sen aikaisilla nettifoorumeilla.

Kamera-nörttien kanssa IRCcaamassa

Ensimmäinen paikka, jonne kuvani jaoin taisi olla digikuvaus aiheinen IRC-kanava. Siellä olikin vastassa täystyrmäys. Joku oman elämänsä virtuaalinen Jukka Kajava hoksasi, että kuvassa on punainen värikanava aivan tukossa ja lyttäsi kuvan sillä perusteella alimpaan maanrakoon ivallisten hymiöiden saattelemana. Luulen, että sinne jakamani kuva oli joku aikaisempi versio tässä julkaistusta kuvasta, jossa punaiset olivat vielä tätäkin voimakkaammat.

Muistaako joku joskus jakaneensa kuvan Instagramiin ja saaneen vastineeksi kommentin kuvansa värikanavien hallinnasta?

Tänäkin päivänä yleisin kysymys, minkä julkaisemastaan kuvasta kuulee, on tietenkin, että millä objektiivilla se on kuvattu. Vielä parikymmentä vuotta sitten kysyttiin yleensä, että millä kameralla kuva on otettu, kun digitaaliset järjestelmäkamerat eivät olleet vielä valtavirtaa. Tästäkin kuvasta kysymys varmasti esitettiin, mutta koska tämä ei ollut ensimmäinen tuolla kanavalla jakamani kuva, niin joku muu osasi jo puolestani vastata, että kuva on otettu "jollain kohisee v*tusti Minoltalla".

Tällä kameralla oli tosiaan maine, että sen kenno on kovin kohinainen. Tänä päivänä kameranörtit vääntävät kennon dynamiikasta ja automaattitarkennuksen nopeudesta, männä vuosina fokus oli kuvien kohinaisuuden vertailussa. Omasta mielestäni kamera tuotti täysin käyttökelpoista jälkeä, mutta jotkut saivat näppylöitä pelkästä kameran maineesta ja käyttivät kameraa keinona arvioida kuvan laatua.

Tämäntapainen suhtautuminen Internetissä jaettuihin kuviin oli tuon ajan Internet-foorumeilla pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Jos kuvasta löytyi yksikin virhe, siihen takerruttiin kaksin käsin, eikä kuvan muista ansioista enää jaksettu yrittääkään välittää.

Taidekritiikin uhrit

Ehkä paras esimerkki erittäin raadollisesta valokuvausyhteisöstä on edesmennyt "virtuaalinen luomisgalleria" aukea.net ja sen valokuvaus-osio. Kyseessä oli siis sivusto, jonne sai ladata kuvan tai kuvasarjan ja sitten kävijät saivat arvostella kuvan/kuvat asteikolla 1-5 ja jättää niihin kommentteja.

Auta armias sitä vastaanottoa, jonka kuva sai jos siinä oli yhdenkin pikselin verran täysin valkoista. Välillä tuntui, että valokuvausosiota refreshasi kokonainen lauma taidekriitikkoja, joilla oli leikepöydällä valmiiksi kirjoitettu kommentti "kuva palaa puhki".

Ja yritäppä julkaista sinne maisemakuva, jonka alle ei tule kommenttia, että horisontti on vinossa. Niin tarkkaa astemittaa ei tainnut olla olemassakaan, että sen avulla olisi tuon seulan läpäissyt. Maisemakuvat olivat muutenkin vähän vaikea aihe tuolla sivustolla. Melkein jokaisen maisemakuvan alta löytyi melko varmasti happama kysymys "Mikä on kuvan aihe?"

Itselleni ei ikinä auennut, että oliko ongelmana, että kuvasta puuttui selkeä kiintopiste vai eikö kaunis maisema vain ollut aiheena sallittu lainkaan.

Aukea.net oli luonto- ja maisemakuvauksesta kiinnostuneelle ehkä hivenen väärä yhteisö. Positiivisimman vastaanoton siellä tyypillisesti sai melkoisen taiteellinen sisältö. Tyyliin mustavalkofilmille kuvattu "kärsivä taiteilija" -henkinen tärähtänyt selfie.

Niin kuin kaikkialla, niin tokihan kommenteista löytyi myös syvällisempiä ja asiallisempia huomioita, mutta jotenkin nämä yksinkertaiset negailut veivät aina oman huomioni.

Virhekeskeinen keskustelukulttuuri näkyi tällä foorumilla hassun suurena "tykkäisin jos..." -kommenttien määränä. Tykkäisin jos kuva olisi värillinen. Tykkäisin jos horisontti ei olisi vinossa jne.

Aika samankaltaista tarinaa sai lukea myös valokuvausaiheisissa uutisryhmissä (jonnet ei varmaankaan muista, mutta nettifoorumeita edeltänyt Internetissä suosittu riitel... keskustelumuoto).

Keskustelukulttuurin alkulähteillä

Aina välillä nämä alustat suorastaan halkeilivat liitoksistaan, jos sinne sattui keskustelemaan vaikkapa joku entinen valokuvauksen ammattilainen, jonka valmiudet keskustella kuvallisesta ilmaisusta saattoivat olla aivan omaa luokkaansa verrattuna keskimääräiseen kameraharrastajaan. Joskus nämä tapaukset olivat vain keskustelutavoiltaan sen verran kulmikkaita, että keskustelun sijasta aikaan saatiin yleensä melkoinen paskamyrsky, joka päättyi tyypillisesti keskustelija-tulokkaan dramaattiseen julistukseen pysyä poissa näiltä arvolleen sopimattomilta nettifoorumeilta.

Kaikesta toksisuudestaan huolimatta nämä foorumit olivat kohtalainen koulu valokuvauksen perusteisiin ja ennen kaikkea Internet-keskustelun perusteisiin. Kun sosiaalinen media alkoi vallata alaa 2000-luvun jälkimmäisellä puoliskolla olinkin jo oppinut aika hyvin, että Internetissä keskustelu ei ole minun hommaani. Nyt kun lukee jossain Facebook-ryhmästä toisiaan tahallaan väärin ymmärtävien ihmisten nahistelua, on helppo todeta, että emme ole Internet-keskustelijoina oppineet yhtään mitään viimeiseen kahteenkymmeneen vuoteen.

Tätä päivää Instagramissa

Kenelläkään ei tunnu olevan tapana kirjoittaa Instagramista oikein mitään positiivista minnekkään, mutta kuvien esittelyalustana se on suorastaan yltiöpositiivinen verrattuna näihin 2000-luvun alun foorumeihin.

On hyvin harvinaista, että siellä vilpittömässä hengessä (tahallinen provosointi on toki sielläkin toinen juttu) jaetun kuvan alle tulisi ketään negailemaan tai kritisoimaan kuvan puhkipalamista tai vinoa horisonttia. Toisaalta siellä ei myöskään opi valokuvauksesta yhtään mitään.

Sen sijaan siellä oppii antamaan kansalle sitä, mitä kansa haluaa. Kun alustalla menestymisen mittarina ovat sekunnin murto-osan vilkaisun jälkeen jaettavat tykkäykset ja seuraajamäärät, ne eivät voi olla vaikuttamatta jaettavan sisällön tyyliin. Luontokuvaajan näkökulmasta se tarkoittaa yleensä pientä ruutua varten äärimmilleen cropattuja, värikkäitä ja valoisia kuvia ja ennen kaikkea söpöjä aiheita.

Oma mielenkiintoni Instagramiin on lässähtänyt viime vuosina aika pahasti. Oma tilini kasvoi hitaasti mutta tasaisesti aina siihen asti, kun Instagram julkaisi reels-toimintonsa elokuussa 2020. Sen jälkeen kuvieni saama näkyvyys on ollut tasaisessa laskussa ja seuraajamäärän kasvu tyssäsi aivan täysin ja kääntyi pikemminkin hitaaseen laskuun.

En jotenkin jaksa uskoa tekemisieni laadun mitenkään dramaattisesti heikentyneen viime vuosina. Muutaman viime vuoden aikana useampiakin luontokuvaus-aiheisia tilejä on hypännyt liki tyhjästä viisi- tai jopa kuusinumeroisiin seuraajamääriin, joten luontoaihekin sinänsä tuntuu edelleen ihmisiä kiinnostavan.

Jotkut menestyksekkäät influensserit jaksavat väittää, että tarpeeksi hyvä sisältö saa kyllä Instagramissa ansaitsemansa huomion, mikä kuulostaa itsestäni lähinnä jonkinlaisen vahvistusharhan uhriksi joutumiselta. En vain itse suostu allekirjoittamaan tätä laadun ja seuraajamäärien yhteyttä. Joillakin viisinumeroisissa seuraajamäärissä huitelevilla tileillä on feedi täynnä kohinaista ja epäterävää mössöä. Joillakin äärimmäisen laadukasta ja mielenkiintoista jälkeä tekevillä tileillä taas ei välttämättä ole kuin muutama sata seuraajaa.

Sisällön laatua merkityksellisempää lienee nykyään Instagramin algoritmien taidokas geimaaminen. Tämä näkyy mm. useiden luontoa kuvaavien suosimasta tavasta tehdä reelsejä, joissa ensimmäiset sekunnit hiippaillaan kameran kanssa ja sen jälkeen nostetaan kamera dramaattisesti kuvausvalmiuteen ja sen jälkeen video leikkaa dia-showhun niistä kuvista, jotka kyseisen hiippailun jälkeen on mukamas otettu.

Uskoisin noiden reelien näennäisen menestyksen johtuvan siitä, että Instagram luultavasti suosii vahvasti sisältöä, jossa näkyy ihmiskasvot. Niin ollen nämä videot lähtevät algoritmin suosimina leviämään. Minulla on kuitenkin pahoja vaikeuksia uskoa, että ketään oikeasti kiinnostaa katsoa niitä. Miksi kukaan haluaisi tuijottaa ensin viisi sekuntia jonkun influensserin naamaa ja sen jälkeen yrittää ottaa tolkkua scrollaustakin nopeammin kuvia vaihtelevasta dia-showsta?

Erityisen räikeä variaatio näistä reelseistä on sellainen, jossa influensseri hiippailee täydessä maastovarustuksessa naama verkon peittämänä jossain näennäisesti oikean näköisessä metsässä (varmaankin yleensä Seurasaaressa...) ja sen jälkeen video leikkaa pönö-kuvaan totaalisen puhkikuvatusta puistopöllöstä, jonka kuvaamiseen ei taatusti ole camo-vermeitä kaivattu.

Instagramin muutokset tuntuvat aiheuttavan joissakin suoranaista itsepetosta. Annetaan jotenkin ymmärtää, että siirtyminen videon kuvaamiseen olisi ollut omasta mielenkiinnosta johtuva valinta, jolla ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että Instagram meinasi viedä vain kuvia julkaisevalta influensserilta leivän suusta. Tällaiset alustatalouden riemut saavat oman toimistopöytään kahliutumisen tuntumaan muutaman pykälän verran paremmalta uravalinnalta.

Tämä luultavasti alkaa jo kuulostaa katkeran ja kateellisen setämiehen tilittämiseltä ja ehkä tämä onkin juuri sitä. Nolottaa edes myöntää, mutta kun takavuosina julkaisin Instagramiin omasta mielestäni onnistuneen kuvan ja se keräsi parhaimmillaan tuhansia tykkäyksiä, se tuntui hyvältä. Ihan eri tavalla merkitykselliseltä, kuin vaikkapa näiden jorinoiden kirjoittaminen suunnilleen kolmen hengen yleisölle. Nyt kun omasta mielestä onnistunut kuva jää reilusti yli viidestä tuhannesta seuraajasta huolimatta alle parin sadan tykkäyksen, niin herää kysymys, että miksi edes vaivautua koko alustan kanssa?

En ole niin epätoivoisesti tykkäyksien perässä, että alkaisin julkaista itsestäni videoita hiippailemassa maastoasussa. En ole kiinnostunut käyttämään aikaa algoritmin manipulointikeinojen keksimiseen. Sen sijaan tässä alkaa jo melkein ikävöidä alustaa, jossa kuva oli niin pääosassa, että ihmiset polttivat päreensä, jos kuva paloi puhki tai siinä oli horisontti vinossa.