Tua Lönnroth |ma 28.7.
Näinä tuskastuttavan kuumina helleviikkoina muistelen mielelläni taakse jäänyttä kesälomaa ja sitä ihanaa viileyttä mitä silloin saimme kokea. Vietimme ensimmäisen viikon Senjalla Pohjois-Norjassa ja toisen viikon Kilpisjärvellä. Vältimme etelän sateet mutta ilma oli kolea, öisin Kilpisjärvellä mittarilukema saattoi pudota kahteen asteeseen. Ei ollut itikoista vaivaa, sen sijaan pitkiä kalsareita sai tunturissa kiskoa jalkaan hyytävän tuulen takia. Kylmyys on siunaus pohjoisessa kesällä, pipo on hyttyshattua paljon miellyttävämpi.
Kovin montaa kirkasta yötä meillä ei Kilpisjärvellä ollut mutta silloin kun paistoi, oli todella kaunista. Maisemathan ovat komeita myös pilvisellä säällä mutta vasta lämpimässä auringonvalossa ne pääsevät oikeuksiinsa. Ja mikä parasta, keskellä yötä saa tallustella rauhassa, kun muita ihmisiä ei ole liikkeellä. Kilpisjärvelle tullessa oli kuin olisi matkustanut ajassa taaksepäin. Viikko sitten ohi ajaessa huomasimme järven olevan vielä jäässä. Tänne palatessa jäät olivat sulaneet mutta koivut olivat vasta hiirenkorvilla. Nopeasti lehdet kuitenkin kasvoivat viikon aikana ja kesä eteni silmissä kylmyydestä huolimatta.
Kesällä pohjoisessa kuvaaminen painottuu iltamyöhään ja keskiyön aurinkoon, ainakin silloin kun sitä on saatavilla. Nukuimme pitkälle päivään mutta iltapäivisin piti myös keksiä jotakin tekemistä, joten kävimme katsomassa löytäisimmekö lintuelämää. Yllättävän helppoa oli Senjalla löytää lintuja kuvattavaksi vaikka luulimme sen olevan lähes mahdotonta. Riekkojen ja kiirunoiden ääntä kuului paljon, käkikin kukkui ahkerasti, mutta usein linnuista näki vain vilauksen jossakin kaukana. Hiljaa matalana ryömien saattoi jonkun kiirunan saada kuvaan. Ongelmana oli vaan se, että emme kantaneet telejä mukana vuorille kavutessa, joten oli tyydyttävä lyhyempään putkeen. Käki istahti sähkölangalle ihan viereen, mutta yritäpä siitä sitten saada laajiksella kuvaa.
Päivisin emme lähteneet kiipeämään vaan linnut oli löydettävä tasaisemmalta maalta. Pysähdyimme kosken rannalle katsomaan mitä sieltä löytyy ja pian kuulimmekin sinirinnan laulavan. Paikka oli pusikkoinen eikä kuvista syntynyt mitään ihmeellistä, mutta olipahan kiva nähdä ja kuulla tämä kaunis ”Lapin satakieli” jälleen.
Pikkukuoveja näkyi todella paljon niityillä ja vuorten alaosilla. Olimme aiemmin kuulleet pikkukuovin kimeää pälpätystä tultuamme alas vuorelta ja päätimme lähteä samaan rinteeseen päivällä katsomaan. Yksi tulikin heti vastaan mutta selkä kumarassa se paineli hurjaa vauhtia maata pitkin meidän ohi pensaiden suojiin. Pian kuitenkin toinen lensi poseeraamaan maasta törröttävälle puunrangalle mutta hiukan liian kauas se jäi. Hitaasti hivuttauduimme lähemmäs eikä pikkukuovi ollut onneksi moksiskaan. Lopulta se lensi omille teilleen ja menimme vielä parempiin asemiin sen poissaollessa, toivoen että se tulisi takaisin samaan paikkaan. Olin etsimässä parempaa kuvakulmaa kun huomasin kameran takanäytöltä, että lintu lensi takaisin samaan paikkaan, mistä se oli lähtenytkin. Tuntui mahtavalta olla niin lähellä sitä, hiljaa pensaiden suojissa. Paras kuva tuli siitä, kun kuovi nousi taas siivilleen. Jäimme sitä vielä tovin odottamaan mutta tällä kertaa lintu ei enää palannut. Tuuli oli kylmä ja päätimme lähteä majoituspaikkaan lämmittelemään. Valoa jäimme kaipaamaan mutta toisaalta keskellä päivää sitä olisi herkästi liikaa.
Reissun lopussa ajelimme saman järven rannalle missä olimme kuulleet riekkojen narinaa matkan alussa. Majoitus oli niin hyvässä paikassa, että ajomatkat olivat lyhyitä. Saavuttuamme paikalle huomasimme linnun vähän kauempana lennossa, tehden samaa silmukkaa koko ajan. Menimme lähemmäksi ja huomasimme sen olevan punakylkirastas, joka oli löytänyt hyvän saalistuspaikan. Tämähän sopi meille paremmin kuin hyvin, ei tarvinnut kuin istahtaa alas ja odottaa, että lintu lentää kohti. Tätä tapahtui monta kertaa peräkkäin. Keli oli keskipäiväksi aika passeli, aurinko paistoi pilvien välistä antaen vähän valoa mutta ei liikaa. Punakylkirastaiden ääntä kuulee pohjois-Norjassa paljon, joten senkin takia oli kiva, että yksi löytyi näin hyvin kuvattavaksi. Toinen tuttu ääni siellä on järripeippo, jonka ryystämistä kuulee joka puolella. Sen näkeminen tuntuu kuitenkin olevan kiven takana.
Kilpisjärvellä satuimme kuulemaan keltavästäräkin ääntä. Lintu paljastui tarkistaessani ääntä sovelluksen kautta. Emme koskaan ennen ole keltavästäräkkiä nähneet, joten tämä oli erittäin iloinen yllätys! Näimme myös kaksi kuikkaa järvellä ja seuraavana päivänä kävimme katsomassa, olisivatko ne vielä paikalla. Toinen oli samassa paikassa kuin viimeksikin ja lähti liikkeelle kun saavuin paikalle. Huomasin pian tämän puolison tulevan kauempaa vastaan. Kuikat tulivat yhdessä takaisin todella läheltä rantaa. Niiden rauhallista uintia ja hienostunutta olemusta on aina yhtä mukava katsella.
