la 18.7.
Jos ensimmäisellä Norjan lomaviikolla paistaa aurinko, niin yllättääkö seuraavalla vesisade-ahdinko? Ensimmäisen lomaviikon kovahko tuuli, avaruusraketit, korkeat huiput ja olosuhteisiin nähden urbaanit suopöllöt eivät meitä hätkäyttäneet, mutta mitenkäs lähes jokapäiväinen vesisade sitten?
Reissun toisella viikolla oli tarkoitus kierrellä Langøyaa. Majoituksemme sijaitsi pienellä Gisløyan saarella Langøyan koillispuolella. Gisløya on matala ja soinen, mutta sitä halkovat tiet ja taaempana siintävät vuoret tuovat tietynlaista lännen elokuvan tunnelmaa maisemiin.
Majoituspaikkana toimi viehättävä 116-vuotias hirsitalo, jossa ei tällä kertaa ollut meille poikkeuksellisesti mitään saniteettitilojen raikkausongelmia. Sen sijaan reilun tunnin perillä oltuamme Tua hoksasi, ettei hanoista tule lämmintä vettä. Olipahan hyvä päätös jättää suihku väliin edellisestä majapaikasta lähtiessä...
Noh, onneksi majoituksen isäntä järjesti nopealla aikataululla kaverinsa korjaamaan tilanteen. Ongelman varsinainen syy jäi epäselväksi, koska paikalle saapunut kypsempään ikään ehtinyt herrasmies oli hivenen rajoittuneesti kansainvälinen. Vesi alkoi onneksi lämmetä joskus myöhemmin illalla.
Lyhyt ajelu Andøyalta meni vesisateessa ja matkan varren taajamissa vetelehtiessä. Vesisade Norjassa ei lopulta ole mikään katastrofi ainakaan maisemakuvauksen kannalta, kunhan se ei ole täysin tauotonta. Vesisateella matalalla leijailevat pilvet jäävät mukavasti viipyilemään vuorenrinteille, ja se näyttää oikeastaan paremmalta kuin täysi auringonpaiste. Sadekelissä ei vain viitsi lähteä kiipeilemään minnekkään, koska mutaiset ja kiviset polut ovat märällä kelillä melko viheliäisiä.
Sadekelillä oli hyvää aikaa lähteä tutustumaan vähän turistipaikkoihin. Ensimmäisenä päivänä sellaiseksi valikoitui Nyksundin entinen kalastajakylä, josta löytyy nykyään lähinnä muutama ravintola ja kahvila.
Maininnan arvoinen paikka oli myös pienehkö vanhan tavaran liike, joka oli sen verran kiinnostava, että minäkin viihdyin siellä. Myynnissä oli mm. muutamia vanhoja kameroita, joita on aina hauska hypistellä. Olipa kaupassa jopa seinällinen LP-levyjä, jos sellainen sattuu kiinnostamaan. Pintapuolisella vilkaisulla valikoima vaikutti tosin koostuvan enimmäkseen norjalaisesta iskelmästä tms.
Vanhojen rakennuksien ikkunalaudoilla pesi kajavia kuin Vardøssa ikään. Maisemat kylästä merelle päin ovat upeat ja tuulinen sadesää vain korosti sitä. Paikkaan olisi voinut palata paremmallakin kelillä, mutta koska sellaista ei tällä viikolla ollut liikaa tarjolla, jäi tämä visiitti ainoaksi.
Stikk UT! -sivustolta löytynyt parin kilometrin tasainen retkeilyreitti Reinoysundetissa soveltui sekin sadesään ajanvietteeksi. Jos ei lasketa puroiksi muuttuneita polkuja ja veden alle uponneita pitkospuita, jotka tuottivat kalvovikaisille vaelluskengilleni hivenen haasteita.
Reitillä ei ole nousua juuri lainkaan, mutta se kulkee keskellä upeita vuono- ja vuoristomaisemia, jotka jälleen kerran suorastaan heräsivät henkiin komeiden sadepilvien ympäröiminä.
Nämä meidän kesäiset Norjan reissut ovat Varangin käyntejä lukuunottamatta tyypillisesti aika maisemakuvaus- ja retkeilypainotteisia. Vesterålenin lintuelämä pääsi kuitenkin hivenen yllättämään. Jopa siinä määrin, että olisi ollut ihan realistinen vaihtoehto jättää vuoret väliin ja keskittyä vain lintuihin.
Punajalkavikloja oli runsaasti, melkein missä tahansa autosta ulos noustessa jostain lähistöltä alkoi kuulua huolestunut "tyy tyy tydydyy". Yksi pariskunta pyöri majoituksemme pihassakin lokkien ja meriharakoiden seassa. Kuoveja lenteli joka puolella. Siihen nähden on aika noloa, etten tainnut saada niistä yhtäkään maininnan arvoista kuvaa. Osin ehkä siitä johtuen, että niitä tietenkin näkyi eniten silloin, kun olimme vuorille menossa.
Majoituksemme lähistöllä oli vuorovesialtaan läpi kulkeva pengertie, joka suorastaan haisi linnuille. Siellä näki harmaahaikaroita kalastelemassa aina kun ajoi sen läpi ilman, että kamera oli hollilla. Kahlaajia oli ihmeen vähän, lähinnä näitä huolestuneita punajalkavikloja. Mitään sirrejä emme nähneet koko reissulla.
Mukava bongaus oli liki parikymmenpäinen ristisorsien "päiväkotiryhmä". Tyypillisiä sorsalintujen poikasia huomattavasti vaaleampia ja laikukkaita karvapalloja olisi mielellään kuvannut enemmänkin, mutta ne selkeästi arastelivat kuvaajia, joten erityisen lähelle niitä ei ollut mitään asiaa.
Muutoin paikassa pyöri lähinnä tiiroja ja lokkeja. Ehkäpä tämä paikka olisi ollut vähän vilkkaampi aikaisemmin keväällä.
Samaisen pengertien lähistöllä oli läheisen järven rantaan johtava lyhyt luontopolku, joka ensikäynnillä vaikutti aika lupaavalta lintupaikalta, mutta myöhemmin viikolla se oli harmillisen tyhjä. Järvellä vaikutti pesivän jokunen kaakkuri.
Vanhojen rantarakennuksien ikkunalaudoilla näkyi kajavia muuallakin kuin Nyksundissa ja bongasimmepa sattumalta yhden pienimuotoisen kajavakallionkin ajeluillamme.
Pohjoisessa taitaa olla tällä hetkellä meneillään aika hyvä myyrävuosi ja Andøyalla näkyi suopöllöjä enemmän kuin olemme niitä missään nähneet. Harmillisesti ne vain tuntuivat viihtyvän vähän liian hyvin tienvarren pihapiireissä, jossa niitä ei oikein voi kuvata. Etenkään, jos asukas vaikuttaa kuuluvan johonkin pohjoiseen romun metsästäjä-kerääjäkulttuuriin.
Kun osuu tämmöisen romuautoja täynnä olevan pihan kohdalle on yleensä viisaampaa vain ajaa ohi sivuilleen katsomatta. Näiden ns. Volvo-Moskvitšin ihmisten reviirit vain yltävät joskus yllättävän kauas näiltä varsinaisilta ruoste-alttareilta. Varomaton auton pysäytys näissä kohdissa saattaa triggeröidä reviirikäyttäytymisen, jossa lauman alfa-uros porhaltaa paikalle puhkiajetulla Nissan Patrolilla ja kohdistaa tunkeilijoihin häijyimmän osaamansa tuijotuksen.
Onneksi osaamme olla varsin hienotunteisia, eikä meillä ole tämmöisiä ongelmia juuri ollut. Ainakaan Norjassa.
Toinen pöllöjen kuvausta hankaloittava tekijä oli puuttuvat istumapaikat. Varangilla on joka paikka täynnä aitoja, joiden metriset puutolpat ovat oivallisia pöllöjen pönöttämispaikkoja. Täällä niitä oli paljon harvemmassa ja pöllöt tapasivat istuskella sähköjohdoilla ja lamppupylväiden päässä, jotka ovat yleensä liian korkealla järkevään kuvaamiseen.
Andøyan semi-urbaanien pöllöjen jälkeen olikin mukavaa, kun läheltä majapaikkaamme Gisløyalla löytyi sieltäkin suopöllö lentelemässä keskellä laajoja suoalueita. Sillä vain oli niin laaja reviiri, ettei sitä yleensä ehtinyt nähdä kuin vilaukselta, kun se jo hävisi jonnekin silmän kantamattomiin.
Saattoipa auton ikkunasta päästä kuvaamaan myös kapustarintaa. Merikotkia näkyi teiden varsilla säännöllisen epäsäännöllisesti, mutta ei juuri koskaan järkevältä kuvausetäisyydeltä.
Langøyan saaren pohjoisosissa, Støn ja Nyksundin kylän välillä kulkevaa Dronningruta-vaellusreittiä väitetään yhdeksi Norjan kauneimmista, joten sinne suuntaaminen oli ehdottomasti listallamme. Koko reitti on lähteestä riippuen 13-15 kilometriä pitkä ja sellaisenaan vähän pidempi, kuin mitä me kehtaamme vuorilla yhdellä kertaa viipotella, joten jaoimme visiitin pariin osaan.
Støn kylästä oli lyhyehkö matka reitin alkupään hiekkarannalle. Reitti oli merkitty norjalaisen luokituksen mukaan helpoksi, mutta mudaksi muuttuneiden polkujen ja kivikkojen seassa poukkoillessamme saimme taas kerran kirota noiden luokitusten olevan suomalaisesta näkökulmasta melko ohjeellisia.
Viikon ainoana aurinkoisena iltana päätimme lähteä käymään reitin vuoristoisemmalla osuudella. Liikkeelle lähdimme taas Støn kylän suunnasta. Reitti vaikutti etukäteen siltä, että korkeanpaikankammoiselle tulee ennen pitkää seinä vastaan, joten lähdimme liikkeelle sillä ajatuksella, että mennään niin pitkälle kuin jaksetaan ja uskalletaan.
Norjalaisittain punaiselle eli vaativalle reitille lähdettyämme olin aika varma, että käännymme takaisin ensimmäisen kilometrin aikana. Mutta lopulta jyrkimmät osuudet olivat aivan reitin alussa, jossa ne on helpointa sietää, joten näistä alun pätkistä selvittyämme reitti alkoikin näyttää oikeastaan aika helpolta.
Maisemat olivat kiistatta komeat. Onnistuimme kerrankin olemaan korkealla vuorella hetkenä, jona se peittyi matalalla roikkuvan pilven alle. Olemme useasti katselleet ilmiötä alhaalta päin, mutta nyt kerrankin olimme oikeassa paikassa oikeaan aikaan.
Löytyipä polulta vielä ilmeisesti poikasiaan siipiensä alla piilotteleva kiiruna-naaraskin.
Näkymien vangitseminen kuviin oli taas kerran vähän haastavaa. Jälkikäteen ajatellen ylhäältä olisi pitänyt kuvata paljon enemmän panoraamoja, etenkin kohdissa, joissa kummallakin puolella oli meren suuntaan kurottavia huippuja, mutta enpä sitten ottanut. Tästä aiheesta meille on syntynyt lentävä lause, jota tulee toisteltua reissukuvia läpikäydessä.
Kun kerran tuonne asti tuli reissattua, niin olisi kait sieltä saman tien voinut ottaa hyviäkin kuvia.
En vain itse kertakaikkiaan ole luovimmillani kavuttuani hikipäässä korkealle vuorelle korkeanpaikankammon kanssa taistellessa. Kuvaaminen näissä tilanteissa tahtoo mennä vähän näpsimisen puolelle.
Jaksoimme lopulta kavuta reitin toiseksi korkeimman vuoren (Kjølen, 456m) päälle. Reitti sinne korkeimmallekin (Sørkulen, 518m) näytti olevan ihan helppokulkuinen, mutta kello oli tässä vaiheessa kahden ja kolmen välillä yöllä ja takaisinkin pitäisi vielä jaksaa, joten käännyimme tässä kohdassa takaisin päin. Lämpötila vuorella oli viiden asteen tuntumassa, joka oli liikkeellä ollessa ihan ok, mutta jos pysähtyi paikoilleen vähän tuulisempaan kohtaan, niin alkoi kyllä aika nopeasti kaivata lisää vaatetusta.
Vuonna 2012 alkaneen Norjan reissaamisen aikana meille on tullut tutuksi teiden varsilta löytyvät "Stikk UT!" -kyltit, jotka merkkaavat vaellus- ja retkeilyreittien alkupäitä.
Vasta tänä vuonna sain ajoiksi tarkistettua, että löytyykö jostain nettisivu, joka listaa näitä reittejä, ja totta kai sellainen löytyi. Reittilistaukset löytyvät Stikk UT! -sivustolta (tai applikaatiosta). Sivusto on valitettavasti vain Norjaksi, mutta sieltä löytyy hyvät maastokartat, reitin pituus, nousumetrit ja norjalainen vaativuusluokitus helposti kielitaidottomallekin. Pysäköinti-infostakin saa yleensä riittävästi selvää ihan koulu-Ruotsin turvin, tai viimeistään google translatella.
Vahva suositus tälle sivustolle, jos etsit päivävaelluskohteita Norjasta! Ainoa heikkous on, että reiteistä on yleensä aika vähänlaisesti kuvia, ja ne ovat joskus vähän oudosti keskeltä metsää otettuja, joten reiteistä saa joskus etsiä lisätietoa vielä muistakin lähteistä.
Emme koko reissun aikana nähneet yhtään ihmistä tai autokuntaa, joka olisi vaikuttanut olevan luontokuvaus- tai lintuharrastushommissa. Jos sellaiseksi nyt ei lasketa niitä kahta autoa, joiden rekkarit olivat "MOOSE" ja "WHALE" tjsp, mutta ne lienivät jonkun safari-yrittäjän menopelejä. Puskaparkkipaikoilla oli iltaisin ne normaalit eurooppalaiset karavaanari-autot, mutta ei niitäkään ruuhkaksi asti ollut. Matkan jälkimmäisellä viikolla emme tainneet bongata ainoatakaan suomalaista rekisterinumeroa. Andøyalla niitä vielä näkyi.
Eniten mainostetuilla vuorilla näkyi kohtalaisesti muita kulkijoita, mutta hiljaisemmissa paikoissa sai kävellä melkeinpä kahdestaan. Olemme olleet aika poikkeuksetta Norjassa juuri juhannus-viikolla, eikä se ole oikeastaan juuri koskaan ollut mitään kovin ruuhkaisen tuntuista aikaa. Jos kohta me liikumme paljon nimenomaan öisin, mikä karsii reiteiltä ja teiltä ainakin jonkun verran porukkaa.
Matkakohdetta mietittäessä Vesterålenin kohdalla mietitytti erityisesti pitkä ajomatka. Kolarin yöjunaltakin ajomatkaa jäi melkein kuusisataa kilometriä. Niistä tosin ensimmäiset 350 ovat helppoa Ruotsin läpi köröttelyä hyväkuntoisilla, leveillä ja suorilla teillä. Mutta loppumatka olisikin sitten tietöiden täplittämää vaihtelevan tasoista norjalaista vuononvarsi-mutkittelua.
Menomatkan sekoilusta oppineena jätin mukamas reilusti pelivaraa paluumatkalle, mutta lukuisissa tietöissä seisomisen ja epäonnisten ruokapaikkojen (Narvikin ja Kiirunan välillä niitä on todella vähän) etsimisen jälkeen olimme Kolarin juna-asemalla vain viitisentoista minuuttia ennen autojen lastausajan alkua. Mikä on reilun kymmenen tunnin ajomatkan jälkeen vähän pienen puoleinen marginaali.
Norjassa on käynnissä suuret tietyöt Lofooteille (ja Vesteråleniin) johtavilla teillä. Sinne on mm. valmistumassa useampikin uusi tunneli ja paljon hyvälaatuista suoraa tietä, joten joskus vuoden 2028 tienoilla matka sujunee huomattavasti mukavammin. Nykyisetkään tiet eivät olleet varsinaisesti mitään kinttupolkuja, mutta ne kiertelevät vuorien ja vuonojen välissä melkoisen matkan.
Reissulla oli käydä muutenkin tietöiden kanssa vähän hassusti. Ajelimme erään sadeillan ratoksi eräälle rannalle jonkinlaisen pussinpohjan perälle. Takaisin lähtiessä huomasin tien varressa kyltin, jossa luki, että tie (se ainoa tie takaisin) on suljettu huomisaamuun asti alkaen viisitoista minuuttia sitten.
Tässä vaiheessa meinasi jo mennä suu hiukan mutruun, mutta onneksi tie ei ainakaan vielä ollut oikeasti suljettu ja pääsimme pois ihan sujuvasti. En vieläkään tiedä, missä tulomatkalla olisi pitänyt bongata vastaava ilmoitus, enkö huomannut sitä, vai eikö sellaista edes ollut.
Joka tapauksessa, suosittelen jokaiselle Norjan automatkaajalle sikäläisen liikenneviraston Statens Vegvesenin applikaation asentamista. Sieltä voi kätevästi valita alueen tai reitin, joka on sinulle olennainen ja sitä kautta tilata puhelimeen hälytykset tietöistä ja muista mahdollisista liikennehäiriöistä. Applikaatio toimii myös englanniksi.
Ajomatka Vesteråleniin oli melkoinen puristus, mutta onneksi jokaisen kilometrin arvoinen. Lintuja oli enemmän kuin useimmissa muista Norjan käyntikohteistamme (Senja, Kvaløya, Lyngen, Lofootit, Nordkapp...), vaikka niihin ei tullut lopulta ihan hirveästi panostettua.
Vesterålen nousi varmasti yhdeksi Pohjois-Norjan suosikkikohteistamme. Emmekä oikeastaan tulleet tutkineeksi kuin seudun pohjoisinta nurkkaa. Eteläosat jäivät pelkäksi läpiajeluksi, vaikka tien varresta katsoen seudun korkeimmat vuoret taitavat sijaita siellä.
Lisää korkean paikan hammasten kiristelyä lienee luvassa vielä tulevinakin kesinä. Valoisia öitä voisimme hyväksyä useammankin kuin yhden viikossa. Josko sieltä sitten tulisi otettua niitä hyviäkin kuvia.
