Tua Lönnroth |12.7.2026
Suuntana Vesterålen, osa 1 - Andøya
NorjaReissutKesä
Haluaisitko nauttia Lofoottien vertaisista majesteetillisista maisemista mutta välttää jonossa kapuamisen vuorille? Ota silloin matkakohteeksesi Vesterålen! Olimme varustautuneet kahden viikon yöttömän yön reissuun, josta ensimmäisen tulisimme viettämään Andøyalla.
Perillä majoituksessamme olimme lauantaina klo 22 maissa Norjan aikaan. Nukuimme ensin yön autojunassa ja sitten ajelimme Kolarista Ruotsin kautta Andøyalle. Ajomatka kesti n. 11 tuntia taukoineen sisältäen myös pienen harhaanajon (josta emme puhu!). Tämän puuduttavan rupeaman jälkeen olimme täysin valmiita pehkuihin, vaikka yleensä aina uudessa paikassa kutkuttaa lähteä heti katsomaan lähiympäristöä. Majoituspaikkamme oli meille kahdelle aivan liian iso omakotitalo, mutta todella toimiva ja viihtyisä koti viikoksi, vessan jäätävää viemärin hajua lukuun ottamatta. Se kyllä onneksi viikon aikana helpotti sen verran, että pääsi yökkimättä tarpeilleen.
Sunnuntaina kävimme ensin tekemässä lähempää tuttavuutta ikkunasta näkyvään omaan rantaamme ja sen jälkeen lähdimme ajelemaan saarta ympäri ja tutustumaan alueeseen. Ympäristö yllätti lakeudellaan, ja ensivaikutelmalta näkymät olivat meidän makuumme jopa hieman tylsät. Oli laajoja tasankomaisia suoalueita mutta osittain myös vehmaisen puustoista, vuoret näkyivät enimmäkseen kaukaisuudessa. Olimme odottaneet jylhempiä maisemia ja jäimme jopa miettimään, että löytyisikö tarpeeksi tekemistä ja näkemistä viikoksi. Huoli osoittautui turhaksi.
Hiekkarantoja silmän kantamattomiin
Alue on tunnettu lukuisista kauniista valkohiekkaisista rannoistaan ja ensimmäisinä päivinä tutustuimme tarkemmin kahteen niistä. Kovasta valosta huolimatta teki mieli kaivaa kamera ulos repusta, kun oli niin kaunista. Laskuvesi saa aikaan upeita aaltojen tekemiä kuvioita hiekkaan ja märkä hiekka heijastaa valoa upeasti. Kovin lämmintä ei kuitenkaan ollut, asteita taisi olla enimmillään 14 koko viikon aikana. Hellettä emme kaipaile mutta viikon alussa noussut kova ja kalsa tuuli koetteli hieman hermoja.
Yllätyksiä!
Saaren toisella laidalla saimme kokea todellisen yllätyksen. Tiesit varmasti, että Norjalla on valtavat öljy- ja maakaasuvarat mutta et ehkä sitä, että Norjalla on myös avaruuskeskus? Me emme ainakaan tienneet. Meren rannassa kalliolla nökötti lähtövalmiina oleva raketti. Lähiteillä oli pysähtymiskieltokylttejä seitsemän kilometrin alueella ja tien äkillisestä sulkemisesta lähipäivinä varoitettiin, kun rakettia yritettäisiin laukaista. Aika jännittävää! Kuinka hienoa olisikaan kuulla saatikka nähdä tällainen tapahtuma. Tätä kirjoittaessa rakettia ei kuitenkaan vielä ole laukaistu.
Norjan kristallinkirkkaat vedet saavat unelmoimaan vedenalaiskuvaamisesta ja olemme aiemmin kuvanneet meduusoja action-kameroilla. Näiden vempainten heikosta kuvanlaadusta ja pitkästä tarkennusetäisyydestä johtuen päätin nyt hankkia vedenpitävän pokkarin Rajalan kesäalesta pohjoisen kesäisiä reissuja varten, ja se saapuikin sopivasti matkaa varten. Istuimme omassa rannassamme aallonmurtajan kivenmurikoilla kun huomasin veden alla olevan kiven kyljessä pienenpieniä valkoisia ”kotiloita”. Oli iso yllätys, kun kuvaa katsoessa huomasin kuoresta tulevan ulos ns. lonkeroita. Seek-tunnistusapplikaation ja Googlen yhteistyöllä selvisi, että tämä on ilmeisesti pohjanmerirokko, äyriäinen, joka elää vuorovesivyöhykkeellä muun muassa kiviin kiinnittyneinä sekä laivojen pohjissa. Veneilijöille tämä saattaa olla hyvinkin tuttu ja piinallinen eliö mutta itse olin tietämätön näin hauskoista ”tyypeistä”, jotka jaloillaan nappaavat planktonia ja muita pieneliöitä vedestä. Välillä jalat vetäytyvät sisään tullen taas viuhkamaisesti ulos kuorestaan käännellen ja väännellen vedessä. Ne ovat tottuneita siihen, että laskuveden aikaan on kuivaa ja selviävät siitä. Kuori on halkaisijaltaan vain n. 10-15 mm. Kameran mikroskooppikuvausasetuksella koon sai moninkertaistettua kuvaan.
Måtinden
Tuuli jatkoi tuivertamistaan mutta koska sää oli muuten aurinkoinen, päätimme uskaltautua vuorelle maanantai-iltana. Måtinden taitaa olla alueen tunnetuin vuori mahtavine maisemineen ja sen kyllä huomasi täpötäydestä parkkipaikasta. Olimme paikalla Baugtuassa kymmeneltä illalla ja suurin osa ihmisistä tuli siinä vaiheessa vuorelta alas. Otimme ensimmäistä kertaa vaellussauvat mukaan ja se oli hyvä päätös. Mehut puristettiin kehosta heti alussa rinteen ollessa jyrkkä ja kivinen mutta sauvat toivat turvaa. Hyvin nopeasti alkoi kuitenkin tuntua siltä, että happi loppuu ja alkaa pyörryttää. Tuuli ei osunut tälle puolelle vuorta ja naama hehkui punaisena ja hiestä läpimärkänä. Taaksepäin katsoessa iski korkeanpaikankammoiselle epätoivo, uskaltaako reittiä enää jatkaa. Onneksi huomasimme lopulta vieressä kulkevan toisen hiukan loivemman ja vähäkivisemmän polun, joka ei noussut täysin kohtisuoraan ylös. Pian olimmekin jo tasaisemmalla maalla ja jäimme paikallemme hengähtämään hetkeksi. Polku jatkui siitä helpompana vaikka pariin otteeseen, omaan makuuni, vähän liian jyrkässä rinteessä. Jatkoimme matkaa kahden kiirunan lentäessä viereen. Selkeästi tulivat rehentelemään, kuinka helppoa tämä on. Hetken narisivat toisilleen ja lähtivät sitten peräkanaa lentoon rinnettä alas. Matkan varrella kohtasimme myös lampaita. Tuuli oli onneksi tyyntynyt täysin. Huipun pilkottaessa kutkuttavan lähellä oli pysähdyttävä kuvaamaan jo osittain lakastuneen lapinvuokkomeren siivittämää maisemaa kohti piilossa olevaa Høyvikan rantaa. Lopuksi viimeinen rutistus kohti huippua ja voi pojat, mitkä maisemat siellä odottivatkaan! Ei ihme, että paikka houkuttelee ihmisiä.
Reitti on 3,6 km yhteen suuntaan ja aikaa saimme kulumaan täällä jopa viisi tuntia. Valo parani entisestään takaisinpäin kävellessä, lampaat olivat käyneet yöpuulle käkien kukkuessa ja riekkojen nauraessa alarinteillä. Voiko tunnelmallisempaa kesäyötä enää olla. Sänkyyn kömmimme onnellisina aamukuudelta.
Lisää uusia tuttavuuksia
Paitsi että Norjan rannoilta löytyy simpukoita ja merisiilin kuoria niin tiesitkö, että sieltä voi löytyä myös meritähtiä? Kuinka monesti olemmekaan käyneet Pohjois-Norjassa emmekä ole ikinä ennen näihin törmänneet. Suorastaan pompin innostuksesta enkä meinannut pysyä housuissani, kun elämäni ensimmäistä kertaa pohjassa lilluva elävä punainen joulutähti osui silmääni. Kamera oli kyllä mukana mutta kappas kappas, teleskooppivarren olin jättänyt sopivasti majoituspaikkaamme ja laituri oli niin korkealla vedenpinnasta, ettei ollut mitään mahdollisuuksia saada käsiä veteen tipahtamatta sinne itse. Nyt tiesimme, mitä tehdä seuraavina päivinä! Täällä oli myös muun muassa rapuja ja meduusoja, joista yksi oli n. 40-50 cm läpimitaltaan mutta se meni niin kovaa vauhtia että emme sitä kuvaan saaneet. Mikä ihana uusi salainen maailma pinnan alla lymyileekään!
Bleikmorenen
Keskiviikkona kelin kirkastettua lähdimme kiertämään luontopolkua. Otimme teletkin mukaan siltä varalta, että olisi lintuja kuvattavaksi. Reitin puolivälissä löysimme pittoreskin pienen järvenrannan missä syödä eväät ja siinä kun kumarruin ottamaan kameraa repusta, alaselässäni paukahti lihas jumiin samalla tavalla kuin alkukeväästä kotitöitä tehdessä, jolloin toisen jalan nostaminen tuntui rajoittuneelta. Ja kuten arvata saattaa, emme nähneet yhtäkään lintua! Kyllä kannatti roudata painavaa reppua mukana... Onneksi olin silti nyt täysin toimintakykyinen vaikka alaselässä tuntuikin, ja pääsimme jatkamaan polkua takaisin autolle. Taivas vetäytyi pilveen ja kun polun loppupäässä pääsimme Norjan pisimmälle Bleikin hiekkarannalle, oli harmittavan harmaata. Norjan rannat ovat mielettömän upeita katsella mutta haju on usein lähes sietämätön. Täälläkin haju toi mieleen mädän rikkipitoisen kalan.
Autolla pois lähtiessä äkkäsimme reissun ensimmäisen suopöllön. Se saalisti niityn yllä vuorten kohotessa taustalla ja sopivasti saimme auton parkkiinkin. Nousimme itse autosta ulos ja jäimme istumaan tien varteen. Hetken päästä pöllö tuli meitä kohti lentäen ihan läheltä! Keskiyön auringossa olisi ollut todella hyvä valaistus mutta nyt oli niin pilvistä, että oli jopa pimeää. Kotona huomasin myös, että olin kuvannut tarpeettoman pienellä aukolla, kenkkuileva selkä sai ajatukset harhailemaan eikä keskittyminen oikein onnistunut. Kuvista tuli hirveää kohinamössöä emmekä saaneet enää revanssia, kun tämä oli ainoa kerta, kun suopöllön tässä nimenomaisessa paikassa näimme. Lämpö oli tippunut yön aikana 7 asteeseen ja nukkumaan mennessä olimme niin jäässä, että tuntui siltä, kuin ihohuokosista olisi kasvanut jääpuikkoja.
Manndalsvatnet ja Andhue
Torstaina katsastimme vuorien syleilyssä olevan kirkkaan järven nimeltä Manndalsvatnet. Siellä kannattaa ehdottomasti myös käydä. Paikka on helposti saavutettavissa eikä kävelyä ole kuin puolisen kilsan verran.
Illalla meitä hellittiin niin komealla kelillä että teki selkäjumista huolimatta mieli lähteä kapuamaan. Katsoimme stikkut.no-nettisivuilta (suositus tälle sivustolle, josta löytyy kaikki lähitienoon luontokohteet!) jonkun ”helpon” ja lyhyen reitin ja lähdimme matkaan Andhuelle. Sivuilla oli vain yksi huono kuva paikasta emmekä tienneet, mitä lopulta oli vastassa. Parkkipaikalta puolet 1,3 km kävelymatkasta taitoimme soratietä pitkin. Kuulostaa helpolta, mutta kun siihen lisää pohkeet hapoille pakottavan jyrkkyyden, ei se olekaan enää niin mukavaa kun kivet kierivät jalkojen alla. Tuntui helpottavalta vaihtaa tämän jälkeen sammalpolkuun. Tai no ainakin hetkeksi. Polku kulki sen verran ”ilmavassa” rinteessä, että en pystynyt jatkamaan huipulle asti, vaikka sinne ei ollut enää kuin ehkä 50 metriä. Jäin rinteeseen istumaan ja odottamaan Jyrkiä takaisin, samalla yrittäen vakuutella ”pakene tai kuole” -ajatuksen vallanneelle mielelleni, että tämä on kivaa! Sain sentään otettua panoraaman tästä jylhästä maisemasta, painamalla samalla selässä olevaa reppua visusti takanani olevaa rinnettä kohti ja muistuttaen itseäni hengittämisestä. Jyrkin palattua huipulta jatkoimme matkaa jälleen hiukan alas- ja eteenpäin. Ja se kyllä kannatti. Maisemat yllättivät jylhyydellään ja norjalaistuneen Jyrkin uskaltautuessa kielekettä muistuttavalle tasanteelle seisomaan, taisin saada reissun parhaan kuvan.
Suopöllöjä ja hirviä yöttömässä yössä
Andhuelta pois ajaessa näimme useamman suopöllön liitelemässä tien vieressä. Kovin montaa kuvaa emme saaneet niiden välillä hävittyä silmistä pidemmäksi aikaa mutta jotain ihan mukavaa pönökuvaa tuli kuitenkin.
Viimeisenä päivänä oli tyyntä ja alkupäivästä pilvet notkuivat raskaana vuorten päällä. Ehdimme juuri ja juuri käydä omassa rannassamme ihastelemassa tälle viikolle osuneita uudenlaisia keliolosuhteita kun aurinko alkoi taas paistamaan ja pilvet hävisivät. Juhannuksen kunniaksi lähdimme kiertämään jälleen rantoja. Yöllä onnistuimme bongaamaan taivaanvuohen kun ajoimme pienelle sivutielle. Se salli minun jopa nousta toiselta puolelta autoa ulos ja ottamaan muutaman kuvan. Harmittavasti lintu lähti lentoon kun olin noussut takaisin autoon ja Jyrki joutui tyytymään ikkunasta otettuihin yläviistokuviin. Saarella on myös paljon hirviä ja tänä yönä monet olivat niin hyvin näkyvillä, että niitä sai kuvattua. Alueella järjestetään hirvien bongausretkiä, jos opastettu kuvaaminen sattuu kiinnostamaan. Näimmekin MOOSE-rekkarilla varustetun maasturin ajamassa vastaan. Mutta sarvipäitä näki hyvin ainakin näin aurinkoisena ja tyynenä yönä myös ihan tieltä käsin. Hyvistä bongausmahdollisuuksista kertoo myös se, että samalla kuin minä kuvasin hirveä pelkääjän puolen ikkunastani, kuvasi Jyrki suopöllöä kuskin ikkunastaan.
Kuoveja ja punakylkirastaita kuuluu joka puolella ja tyyni kesäyö on niin idyllisen kaunis, että kannattaa valvoa jos sellainen osuu kohdalle. Meidän reissumme ei tällä kertaa loppuisikaan tähän, vaan viettäisimme vielä toisen viikon uudessa paikassa. Siitä tulossa lisää Jyrkin kirjoittamassa blogitekstissä.
