Teerisuorealismia

Olemme kertoilleet täällä aika paljonkin keväisistä retkistä teerisuolle. Yleensä aika romantisoivaan sävyyn, jossa urheat luontokuvaajat marssivat läpi petollisen suon todistamaan veret seisauttavaa luonnonnäytelmää. Mutta mitä kaikkea näihin eteläisen Suomen soille suuntautuviin retkiin oikeastaan liittyykään? Tänään täällä Pohjantähden alla ei Väinö Linnaa mukailla, vaan lähdetään suolle realismin hengessä.

Retket teerisuolle alkavat oikeastaan jo hyvissä ajoin edellisenä iltana. Kamat kannattaa pakata viimeistä lamppua ja villasukkaa myöten valmiiksi, koska aamuväsyneenä on hyvin helppoa unohdella kotiin mitä hulluimpia asioita.

Teeri-aamuilta kaipaa yleensä kirkasta säätä, joten tulevan aamun sääennusteet on syytä syynätä tarkasti läpi jo illalla. Vähän erikoisempi ennuste puolestaan on tarkistaa somesta onko kukaan vakioepäillyistä julkaissut Instagramin tarinoihin mitä lie hampaanpesuvideoita tai jotain muuta vastaavaa, josta voisi päätellä, että jonkun sankarin on taas pitänyt mennä leiriytymään suolle koko yöksi. Siitäkin huolimatta, että suurin osa tällä suolla kävijöistä noudattaa nyrkkisääntöä, jonka mukaan kojussa pitää olla aamulla viimeistään tuntia - loppukaudesta enemmänkin - ennen auringonnousua ja saapuvat paikalle sen mukaisesti.

Jos reitti ja sääennuste näyttävät selviltä, voi mennä sänkyyn pyörimään ja yrittämään nukkumista. Itseltäni herätyskello pilaa yöunet jo ihan normaaliarjessakin, jolloin se soi sentään vasta puoli kahdeksalta. Kun se soi puoli kolmen ja neljän välillä yöllä, niin tietää, ettei kunnollisesta nukkumisesta kannata juuri haaveilla edes niinä muutamana tuntina, kun se olisi mahdollista.

Yön hämärissä

Aamulla yöllä, herätyskellon aiheuttaman sydänkohtauksen hellitettyä, on aika hoiperrella kylppärin ikkunaan tähyämään, onko itäiselle taivaalle ilmaantunut jokaisen luontokuvaajan tietämiä, mutta säätieteilijöille tuikituntemattomia täsmämöllöpilviä. Jos uskaltaa luottaa horisontissa näkyvien tähtien olevan oikeita taivaankappaleita, eikä vain väsyneissä silmissä viliseviä pilkkuja, voi jatkaa aamun seuraaviin vaiheisiin.

Sääennustekin on hyvä tarkistaa vielä uudestaan, vaikka se olisikin edellisenä iltana näyttänyt pelkkää aurinkoa. Joskin oman kokemukseni mukaan nämä aamuöiset sää-"ennusteet" ovat sikäli ikävän reaaliaikaisia, että pilvet ilmaantuvat yleensä niihin samanaikaisesti, kun niiden lipumista nousevan auringon eteen todistaa suolla kojussa istuessaan.

L'enfer, c'est les autres

Aamiaisen jälkeen onkin aika suunnata auton keula kohti suota. Tässäkään vaiheessa ajatukset eivät vielä pyöri korviahuumaavassa teerien pulinassa tai upeasti hohtavassa vastavalossa, vaan muissa kuvaajissa.

Nyt kun ei olla menossa mihinkään Kainuun tai Koillismaan korpiin, vaan paikkaan, jonka ympärillä asuu leijonanosa suomalaisista ja aika monta luontokuvausharrastajaa.

Onko suolla tänään muita? Jos on, niin ovatko ne entuudestaan tuttuja? Onko siellä tänään joku niin nälkäkiukkuisena, ettei huomenien toivotteluun kykene?

"Tänään oli mun vuoro suolla! Eikun mun!"

Niinpä sitten, kun matkan loppupätkän hiekkatie aukeaa, siinä saa sitten alkaa tähystelemään, että näkyykö kuuraisessa tienpinnassa renkaan jälkiä ja jos näkyy, niin ovatko ne tuoreita vai eivät?

Suolle vievän tien viimeiset viitisensataa metriä ovat sen verran perunapeltoa, etten ole koskaan viitsinyt ajaa autoa aivan tien päätyyn saakka, toisin kuin suurin osa muista tällä suolla kävijöistä. Perunapelto-osuuden alussa on "parkkitilaa" juuri ja juuri yhden auton verran. Onko se paikka vapaana, vai onko paikalla joku muukin arkajalka tavallisella henkilöautolla? Vai onko perunapelto-osuus vielä niin jäässä, ettei sinne pääse järeämmälläkään autolla?

Auton parkkiin saannin jälkeen puolen kilometrin kävely tien loppuun on hermoja raastava. Kuinka monta autoa siellä on? Ovatko ne tuttuja? Tuleeko 02rekkari:lle käyttöä?

Meillä ei tietenkään ole mitään etuoikeutta tällä suolla käymiseen ja olemme luultavasti aiheuttaneet samanlaisia ylimääräisiä sydämentykytyksiä muille kuvaajille, siinä missä muut ovat aiheuttaneet niitä meille. Lienevätkö muut luontokuvaajat yhtä neuroottisia näiden asioiden suhteen, mutta me ainakin olemme. Siitäkin huolimatta, että on sinne suolle aina porukallakin mahduttu. Sekä kuvaajat että linnut.

Kaikkihan meistä mieluummin kuvaa ihan omassa rauhassaan, mutta täällä etelän ihmisvilskeessä se ei vain aina ole realistista. Täällä voi vain kateellisena seurata syrjäisemmässä Suomessa käynnissä olevia projekteja, joissa kojun voi jättää riistakameran kera suolle päivystämään ja seurailla soitimen etenemistä mukavasti kotisohvalta käsin.

Olisi pitänyt kääntyä vasemmalle Albuquerquessa

Jos on selvinnyt tien päähän saakka ilman havaintoa muista kuvaajista tai autoista, fiilikset yleensä nousevat tuntuvasti. Nyt on jäljellä enää hikinen marssi läpi suon kohti aamun taistelutantereita. Joinain vuosina suo on ollut niin jäässä, että sinne pääsisi kävelemään vaikka pikkukengissä, mutta yleensä matka on melkoinen kiemurtelu pahiten upottavia hetteikköjä kierrellessä.

Tämä on taas näitä hävettää edes myöntää -tyyppisiä asioita, mutta tämän vuoden maaliskuun lopulla olimme liikkeellä jonkun verran tavallista aikaisemmin ja suolla oli vielä pimeämpää, kuin mihin olimme tottuneet. Lisäksi ilmassa leijaileva kevyt sumu esti näkyvyyttä tehokkaan otsalampunkin kanssa. Normaalisti kojun paikka löytyy seurailemalla suon tutuiksi tulleita saarekkeita, mutta kun niistä ei nyt näkynyt vilaustakaan, niin suunnistaminen meni vähän vaikeaksi.

Kun lopulta hyvän aikaa tarvottuamme myönsin, etten enää tiennyt missä olimme ja tarkistin maastokartta-applikaatiosta, että missä suunnassa se kojun paikka oikein on, en ollut uskoa silmiäni, kun kartan reittiviiva näytti melkein täyttä ympyrää ja applikaation suuntima soti aivan täydellisesti omaa suuntavaistoani vastaan.

Emme olleet mitenkään kaukana oikeasta paikasta, mutta olemattoman näkyvyyden kanssa sen juuri oikean kohdan löytäminen piirteettömältä suolta oli aika hankalaa. Muutenkin suolla kävellessä se tärkein suuntima on seuraava saappaan sija puolen metrin päässä edellisestä askeleesta. Ainakin jos haluaa pysyä kuivana. Se ei tee suunnan säilyttämisestä ainakaan yhtään helpompaa.

Taistelutantereen tarkkailijat

Kököttelyä

Oma kojumme (Tragopan Monal V1) ei ole mikään järein mahdollinen, joten sitä ei voi ihan mihin tahansa suonsilmään pystyttää. Siinäkin on sitten oma haasteensa löytää vaihtelevan märältä suolta riittävän suuri mätäs, joka on vielä oikeassa linjassa nousevaan aurinkoon ja lintujen oletettuun laskeutumispaikkaan nähden.

Kojuun pääsyn jälkeenkin saa yleensä vielä jännittää puolisen tuntia, että alkaako suon päässä vilkkua jonkun Matti Myöhäsen otsalamppu vai ei. Sen jälkeen saakin keskittyä pohtimaan mikä tulee ensin: kylmä, tylsistyminen, jalkojen puutuminen, täsmämöllöpilvet, vessahätä vai teeret.

Täysiä hutiaamuja meille on sattunut seitsemän teerikevään aikana ihmeellisen vähän, yleensä teeret ovat käyneet vähintään pyörähtämässä paikalla. Yleisin ongelma on, että ne sattuvat laskeutumaan valojen kannalta väärään kohtaan, tai vähintäänkin se, että kunnon tappelut alkavat vasta kun valo on jo turhan kovaa hyville kuville. Tai sitten ne alkavat jo liian pimeässä. Variaatioita riittää. Aamun parhaat valot kestävät ehkä parisenkymmentä minuuttia, eikä aikaa toiveotosten saamiselle jää ihan hirveästi, vaikka linnut paikalla pysyisivätkin.

Meillä on ollut yleensä tapana mennä teeriaamujen jälkeen takaisin nukkumaan. Kun joskus kahdeksan ja yhdeksän välillä saapuu silmät ristissä kotiin, peiton ja tyynyn seireenikutsu tuntuu yleensä aika vastustamattomalta. Uudestaan nukkumaanmenolla on kuitenkin ainakin minulla seurauksensa. Kun sitten aikanaan alkuiltapäivästä mönkii ylös vällyjen välistä, olo tuppaa olemaan vähän mielenkiintoinen. Päätä särkee, hikoiluttaa, janottaa. Aivan kuin aamuyö olisi mennyt ihan muissa kuin luontoaktiviteeteissa.

Kämppäkin on yleensä teerisuolla vietettyjen aamujen jälkeen kuin pommin jäljiltä. Repun, kojun ja vaatteiden mukana on kantautunut kilotolkulla risuja, heiniä ja kuivunutta sammalta, jota löytyy vähän joka puolelta vielä pitkään.

Teerikausi 2026

Tänä keväänä jaksoimme suolle peräti kuutena aamuna. Niistä kolme ensimmäistä meni ihan silkkaan harjoitteluun kojun sijantia arpoessa aranpuoleisten lintujen kanssa.

Ensimmäisenä aamuna maaliskuun lopussa teeret olivat paikalla vajaat kymmenen minuuttia jonkun verran auringonnousun jälkeen, mutta väärässä kohdassa ja sitten häipyivät kameran ulottumattomiin suon toiseen laitaan ja pulisivat siellä puolisentoista tuntia.

Toisena aamuna huhtikuun puolessa välissä linnut olivat ehkä kaksi minuuttia paikalla parhaiden valojen aikaan ja sen jälkeen hajaantuivat sähisemään ympäri suota.

Kolmantena aamuna täsmämöllöpilvet veivät parhaan auringonnousun ajan valot, ja linnut säikähtelivät vähän väliä jotain. Palasivat takaisin, säikähtivät taas ja niin edelleen. En usko, että se johtui meistä. Koitimme olla kojussa niin varovasti kuin suinkin, vaikkei se aikaisempina vuosina ole yleensä ollut mitenkään tarpeen.

Näiden hetkien takia suolle tulee raahauduttua

Lopulta neljäntenä aamuna huhtikuun lopulla linnut lopultakin suostuivat jäämään pidemmäksi aikaa aloilleen valon kannalta oikeaan kohtaan ilman liikoja haasteita pilvien kanssa. Vaikka tänäkin aamuna linnut poistuivat paikalta muutaman kerran aamun aikana ja täsmämöllöpilvet söivät taas ainakin kymmenen ensimmäistä minuuttia parhaista valoista.

Yksi käynti suolla saattoi dynaamisesti uudelleen aikatauluttua erinäisten herätyslaitteiston konfiguraatio-ongelmien takia...

Suon tavoitelluin poikamiestyttö

Viidentenä ja kuudentena aamuna meininki suolla oli jotain aivan muuta. Teeret saapuivat reilun tunnin ennen aurinonnousua, eivätkä poistuneet kuin vasta joskus selvästi seitsemän jälkeen. Viidentenä aamuna osa teki vielä comebackin tämän jälkeenkin. Paikalla oli kymmenkunta kukkoa ja 2-4 naarasta, jotka selvästi sähköistivät suon tunnelman viipotellessaan pitkin taistelutannerta. Muutoin meno oli kuitenkin vieläkin laiskanpuoleista, tappelut olivat lyhyitä, eikä niitä ollut mitenkään erityisen paljon lintujen suureen määrään nähden.

Kuudentena aamuna selkeästi paras meno oli ennen auringonnousua pimeässä, jolloin siitä ei tietenkään mitään kuvia saanut. Suolla leijaillut usva innosti yrittämään kuvia vähän maisemallisemmillakin rajauksilla, joka minulta tahtoo aivan liian usein unohtua.

Suo oli viimeisillä käynneillä niin kuiva, että siellä oli poikkeuksellisen helppo liikkua.

Ilahduttavasti peräti viitenä aamuna saimme olla suolla kahdestaan. Yhtenä niistä aamuista aamiainen tosin ehti jo tehdä kuperkeikan vatsan pohjalla, kun viimeiselle parkkikselle saapuessa otsalampun valossa alkoi kimallella auton rekisterikilpi. Auto ei vain ollut tyhjä, vaan siellä oli joku nukkumassa ja onneksi sen verran sikeästi, ettei tyyppi herännyt, kun päästin auton huomattuani ilmoille koko ärräpää-varastoni.

Autossa uinunut Prinsessa Ruusunen ei kuitenkaan koskaan päätynyt tulemaan suolle asti. En tiedä oliko kyseessä pommiin nukkunut luontokuvaaja, vai oliko kaveri muuten vain joutunut ulkoruokintaan. Ainakin me saimme pitää kuvausrauhamme tällä kertaa.

Toisin kuin kuudentena aamuna, kun vähän ennen seitsemää suon laitaan ilmaantui kameramies, joka säikäytti koko soidintavan teeriparven matkoihinsa. Odottelimme hetken, josko teeret tekisivät vielä paluun, mutta puurajassa kököttävä kuvaaja teki siitä sen verran epätodennäköistä, että jonkin ajan päästä ryhdyimme vain pakkaamaan kamojamme.

Kameramiekkonen katosi paikalta aika liukkaasti sen jälkeen kun nousimme kojusta ylös. Liekö tyyppi äkännyt tilanteessa piilevän palautepotentiaalin? Vaikka ei tämä sattumus meidän kuvaamisiamme lopulta juuri häirinnyt. Aamuseitsemältä valo on jo niin kovaa, että hyvät kuvat pitää olla jo otettuna. Naaraat olivat poistuneet suolta jo aikaisemmin, mikä teki kukoistakin varsin flegmaattisia. Teerien puolesta lähinnä harmittaa, niiden aamu jäi kyllä kesken.

Silti, veikkaanpa, että jossakin some-kuplassa joku sadattelee, että luontokuvaajan perkeleet olivat pystyttäneet teltan keskelle hänen teerisoidintaan, jonka takia hän oli uhrannut yöunensa ja mielenrauhansa ja rämpinyt aamuvarhaisella läpi hankalan suon. Olivat perhanat vieneet vielä parkkipaikankin.

Lisää teeriä

24.4.2022

Epätoivoa teerisuolla

Viimekeväisessä teeripostauksessa taisin maalailla "alussa olivat suo, koju – ja Jyrki" -henkisesti, miten pulputtavat teeret, kirkkaassa pakkassäässä kimaltelevat hengityshöyryt ja näyttävät tappelut ovat aikaisen herätyksen ja suolle rämpimisen arvoisia. Mutta entäs kun suo onkin tyhjä? Neljä kertaa putkeen..?

19.4.2023

Kevään kohokohta

Illalla ei meinaa tulla uni, vaikka väsyttää. Kello soi viiden tunnin päästä, joten jonkin verran olisi unta saatava. Lopulta nukahtaminen onnistuu mutta kahden tunnin päästä olen taas hereillä katsoen kelloa. Joko? Ei, vielä saa nukkua kolme tuntia. Keho käy kuitenkin innostuksesta ja jännityksestä ylikierroksilla eikä nukahtaminen enää uudelleen onnistu. Vihdoin kello lyö neljä ja saa nousta ylös.

P.S. Sivujen ulkoasua on hivenen päivitetty. Koitin kiinnittää erityistä huomiota kuvien näyttämiseen mobiili-koossa, jossa ne ovat tahtoneet jäädä vähän turhan pieniksi.

Jyrki Salonen

Olen syntyperäinen espoolainen valokuvausharrastaja ja luonnossahaahuilija.

@jsalonenjyrki [ät] luonnonlumoissa.fi