Jyrki Salonen |pe 6.3.
Kärppänä Kuusamossa
Valtakunnan virallisten plussakelimagneettien perinteinen talvi-ekskursio suuntautui tänä vuonna aina yhtä aurinkoiseen Kuusamoon. Olimme pienellä kauhulla seuranneet Kuusamossa koko helmikuun vallinneita täydellisiä talviolosuhteita. Senhän tietää mitä niille tapahtuisi, kun me pääsisimme paikalle. Mielikuvissa odotti lähinnä Espooseen asti kuuluva humahdus, kun Kuusamon jokainen tykkylumipuu pudottaisi lumilastinsa sillä samalla sekunnilla, kun meidän kengänpohjamme kohtaisivat koillismaan kamaran.
Noh, Kuusamoon saavuttiin lopulta lauantaina 21.2. ihan kipakassa pakkassäässä. Keliongelmien perinteet olivat sentään sen verran kunniassa, että alkuviikosta Kuusamossa puhaltaneet kovat tuulet olivat tehneet aiemmin upean lumisista puista melko laikukkaita. Mutta kaukana oltiin meille viime vuosina tutuiksi tulleista Föhn-tuulien ja plussakelien mustiksi pyyhkimistä puista.
Lauantai-ilta oli pilvinen, joten ohjelmassa oli vain mökin erinomaisen saunan testailua ja taloksi asettautumista.
Karastelua
Sunnuntai valkeni vähemmän yllättäen melkoisen pilvisenä. Päätimme lähteä syrjäteitä pitkin katsastamaan toissa joulun reissulla löytyneen pienen kosken tilannetta. Koskelle ajellessa auton ikkunasta tuli bongattua kaksi hirveä ja vähän yllättäen kaksi merikotkaa, jotka harmi kyllä pelästyivät jo kaukaa pelkän auton näkemisestä.
Koskella oli puolisen tusinaa koskikaraa, mutta itse koski oli harmillisen vuolas ränni, johon ei ollut jäätynyt kovin kuvauksellisia istuskelupaikkoja, eikä rannoilla näkynyt merkkejä edelliskerran saukosta tai minkistä, joten suuntasimme eteenpäin kohti Kiveskoskea.
Kiveskoskella olikin karoja riittämiin ja niillä tuntui olevan koko ajan pientä kärhämää keskenään, mikä yleensä luo paljon mukavia kuvaustilanteita. Pilvinen sää vain jätti olosuhteisiin aika paljon toivomisen varaa. Vähäisen valon koskikarakuvaukset kun tahtovat tuottaa aika mustavalkoisia tuloksia. Kuvaukset myös keskeytyivät vähän väliä kuusamolaista kaljakelluntaa harrastamaan tulleiden saksalaisten lipuessa koskea alas kuivapuvuissaan iloisen "Rechts! Links! Hilfe! Hier, bitte schön!" -huutelun saattelemana.
Mutta kuitenkin, nyt oltiin taas muutaman viikon hiljaiselon jälkeen luontokuvauksen kovimmassa ytimessä: istumassa pakkasen pureman kosken varressa, ottamassa tuhansittain kuvia, joista kotona poistetaan kaikki paitsi viisi onnistuneinta, postataan niistä jäljelle jääneistä yksi Instagramiin ja sitten kirjoitetaan blogi-postaus, jossa valitetaan, ettei kukaan tykännyt siitä yhdestäkään.
Taivaan tulet
Ennen reissua revontuliennusteissa ei näkynyt mitään kovin kummoista. Viikonlopuksi aurinkotuulen aktiivisuus kuitenkin yllättäen nousi ja sunnuntaina illalla puhelin alkoi hehkua punaisenaan revontulihälytyksistä. Facebookin revontulikyttääjien ryhmän illan ketjun väriloistoa selatessa olisi kaivannut aurinkolaseja. Kuusamo taas tarjoili taivaan täydeltä sitä, mitä Kuusamo parhaiten tarjoilee: pilviä.
Kävimme napsimassa lähimetsikössä muutaman epätoivoisen kuvan vihertävistä pilvistä, mutta aika nopeasti sieltä sai siirtyä yöpuulle. Ilmeisesti vain n. 150 kilometrin päässä Pyhällä olisi ollut kirkkaat taivaat. Tiedän, että jotkut revontulihörhöt ajelevat helposti satoja kilometrejä yössä kirkkaiden taivaiden ja revontulien perässä, mutta meille tuo touhu tuntuu jo vähän äärimmäiseltä.
Maanantai oli viikon ainoa päivä, jolle oli povattu kirkasta keliä ja sellaista onneksi myös saatiin. Suuntasimme ottamaan revanssia Kiveskosken karoista, tällä kertaa toiveissa olisi saada niistä myös värivalokuvia. Kuvasimme karoja suurimman osan päivästä sen minkä kelluvien saksalaisten väleistä pystyimme.
Koski höyrysi kovassa pakkasessa komeasti. Harmillisesti karat viihtyivät enimmäkseen vähän varjoisemmissa nurkissa. Välillä sentään sai jotain valon välähdyksiä tallennettua niiden siipisulkiin. Sillalta ylävirtaan löytyvässä kosken niskassa olisi näköjään jonkin verran maisemakuvauspotentiaaliakin. Harmi vain, etteivät ainakaan aamuvalot oikein osu sinne. Iltavalot ja pari joutsenta olisivat voineet toimia, mutta paikalla sattui olemaan vain kaksi sinisorsaa ja illaksi oli muita suunnitelmia.
Kiireellä Kuntivaaraan
Iltavaloiksi oli tarkoitus suunnata Kuntivaaraan tykkyjä ihmettelemään. Ajelu Kuntivaaraan on vähän kuumottava, se kun ei ole mikään erityisen virallinen talviretkikohde. Oli aika iso kysymysmerkki, että mihin siellä saisi jätettyä auton ja miten pitkästi siitä pisteestä joutuisi vielä kävelemään.
Kuntivaaraan vievän tien viimeiset kilometrit olivatkin aika jännittävät, kun tie oli korkeintaan yhden auton levyinen, eikä sinne ole aurattu minkään valtakunnan ohituspaikkoja. Pahimmillaan edessä olisi ollut hilpeä peruuttelu jäätyneen takalasin ja peruutuskamerattoman auton kanssa. Ketään ei onneksi tullut vastaan ja autonkin sai parkkiin toisen paikalle eksyneen ajopelin perään.
Harmi kyllä liikkeellelähtö oli viivästynyt aika pahasti ja saavuimme "parkkipaikalle" vartin verran ennen auringonlaskua ja jäljellä olisi vielä muutaman kilometrin lumikenkärämpiminen.
Melko hikiseksi äityneen kapuamisen jälkeen olimme huipulla puolisen tuntia auringonlaskun jälkeen komeiden tykkypuiden keskellä. Ei siellä vielä onneksi varsinaisesti pimeää ollut, mutta upea paikka olisi kyllä ansainnut enemmän huomiota, kuin vain hätäiset viimeisten valojen räpsäisyt.
Revontuliennusteet vaikuttivat lupaavilta, joten senkin puolesta oli ehdittävä kotimatkalle. Emme olleet lainkaan varautuneet jäämään kyttäämään reposia Kuntivaaraan, mikä olisi sinänsä ollut kunnolla varustautuneena varmaankin ihan toimiva ratkaisu. Vaaran päällä oli tosin moottorikelkoilla paikalle tuotu kuvaussafari-porukka, joten vähän ruuhkaista siellä olisi ollut yötä viettää.
Revontulia
Ilta pysyi kirkkaana, mutta revontulet olivat lupaavista lukemista huolimatta vähän oikukkaalla tuulella. Olimme jättäneet saunankin tältä illalta lämmittämättä, ettei vain sattuisi käymään (taas) niin, että ihmettelemme leiskuvaa taivaankantta kirjaimellisesti pyyhkeet lanteilla.
Suurimman osan iltaa taivaalla näkyi vain haalea kaari, jota ei sen kummemmin innostanut lähteä kuvaamaan. Lopulta lähdimme pelipaikoille ihan vain tähtien kuvaus mielessämme. Onneksi, sillä kohtalaisen pian lähdön jälkeen taivas leimahtikin liekkeihin. Parasta näytöstä kesti vain viitisentoista minuuttia, jonka jälkeen taivas taas merkittävästi hiljeni. Kuitenkin, tämä oli jo enemmän revontulia, kuin mitä olemme Kuusamon pilvien välistä aikaisemmin saaneet kuvattua.
Revontulien kuvaaminen tahtoo olla näillä viikon reissuilla vähän turhauttavaa puuhaa. Pilvisinä päivinä tulee kerättyä pitkä lista paikkoja, joissa olisi mahtavaa kuvata kunnon tulia, mutta sitten lopulta revontulia on tarjolla yhtenä iltana muutaman minuutin ajan, jolloin hyvin usein vielä sattuu olemaan jossain ihan muualla, kuin jossain niistä upeista ennalta tutkituista paikoista.
Aina pitäisi vain valita se paras paikka ja sitten istua siellä koko ilta kuin tatti, kunnes jotain tapahtuu. Kylmä sää ja jossain määrin kärsimätön luonne tekee siitä vain vähän vaikeaa. Varsinkin, jos kuvauspaikka on sellainen, että tulien pitäisi osua johonkin tiettyyn ilmansuuntaan. Ne kun eivät mitenkään itsestään selvästi ole aina pohjoisella taivaalla näillä leveysasteilla. Tällä kertaa oltiin sentään siellä missä oli aikomuskin, mutta kuvat jäivät lyhien tulien kanssa perusräpsyihin, ennen kuin ehti alkaa kunnolla hifistelemään.
Karoja ja kuvauskurssilaisia
Pilvisenä tiistaina päätimme lähteä katsomaan vaihteeksi Käylänkoskea. Se on aika paljon Kiveskoskea ilmeikkäämpi paikka, ja tarjoaisi luultavasti enemmän potentiaalia pönökuvien ottamiseen pimeässä kelissä. Koski on myös sen verran vuolas, että kaljakellunnan harrastaminen siellä menisi jo extreme-urheilun puolelle.
Käylänkoskellakin oli karoja oikein mukavasti, uutta lunta ei vain ollut hetkeen tullut ja karojen asentopaikat alkoivat olla aika sotkuisen näköisiä.
Yksi kara osoittautui lopulta erittäin yhteistyökykyiseksi ja alkoi luontokuvaajien toiveunien mukaisesti tekemään toistuvaa ja ennustettavaa sukeltelukuviota, joten siitä pääsi yrittämään liukuhihnalta tilannekuvia, kun se koko ajan syöksyi koskeen samalta kiveltä ja palasi hetken kuluttua takaisin samoille sijoille.
Tai sai yrittää aina siihen asti, kunnes jonkun minkälie valokuvauskurssin sankari pölähti muina zombieina muutaman metrin päähän karan sukeltelupaikasta ja suututti sen matkoihinsa. Lisää kuvauskurssilaisia suorastaan leiriytyi samaan kohtaan, vaikkei siinä ollut enää karaakaan, eikä se varmasti ollut mokomaan väkijoukkoon palaamassakaan.
Lopulta kurssilaiset ryntäsivät yhtä jalkaa ihmettelemään kauas järven jäälle ilmaantunutta saukkoa ja ilahduttavasti kara palasi jatkamaan tuttua sukeltelukuviotaan. Tämä oli ehkä hivenen yllättäen melkein koko reissun ainoa hetki, kun muita kuvaajia tuntui olevan ruuhkaksi asti. Jokseenkin kaikkialla muualla tuntui olevan yllättävän hiljaista. Konttaisen parkkipaikan ruokinnallakaan ei ollut yhtään kuvaajaa niinä kertoina, kun me siitä ohi kuljimme. Emme tosin olleet siellä kovin otollisina aikoina muutenkaan. Riisitunturilla, Valtavaaralla tai Oulangalla emme tällä reissulla edes käyneet.
Illalla taivas yllättäen rakoili hivenen ja onnistuimme nappaamaan muutaman kuvan vielä eilistäkin lyhyemmästä revontulileimahduksesta. Autolta kuvauspaikalle siirtyessä otetut juoksuaskeleet olivat tarpeen, muuten ei olisi ehtinyt saada näitäkään paria kuvaa.
Valmiiseen pöytään
Kuusamo Nature Photography oli mainostellut, että heidän opastuksellaan olisi mahdollista päästä kuvaamaan kärppää. Meidän nisäkästuurimme on ollut vähän heikoissa kantimissa jo pidemmän aikaa, eikä kummallakaan ollut entuudestaan minkäänlaisia kuvia täysin talvipukuisesta kärpästä, joten päätimme lähteä paikkaamaan tilannetta ihan ammattilaisten kattamaan valmiiseen pöytään.
Lomaviikon keskiviikkoaamuna puoli seitsemältä vällyjen välistä kavutessa fiilikset olivat kyllä kaikkea muuta kuin innostuneet. Pikemminkin oli sellainen "ei ssss...siellä mitään kuitenkaan näy" -olo, mutta kun kuvaukset oli varattu ja sovittu niin olihan sinne pakkaseen taas lähdettävä.
Paikan päällä kuvaukset alkoivatkin lennokkaasti, kun musta hännänpää alkoi vilkkua lumihankien välissä ennen kuin olimme saaneet edes kameroita repusta. Muutaman ensimmäisen (lämpimän vastavalosuojan pehmentämän!!) räpsyn jälkeen palattiinkin sitten päiväjärjestykseen, kun kärppä teki kuulemma sille epätyypillisen katoamistempun. Kenties epätyypillistä tälle kärpälle, mutta erittäin tyypillistä meille...
Noh, karvakaveri onneksi palasi jonkun kolmen vartin odottelun jälkeen ja siitä kertyi kasa ihan mukavia otoksia. Eihän niissä toki mitään järin omaperäistä ole, kun kirjaimellisesti samoilla persauksen jäljillä on istunut varmaan tusinoittain muitakin kuvaajia. Kaiken kaikkiaan kokemus oli kuitenkin positiivinen.
Kärpän touhuja seuratessa sai monet hyvät naurut. Julmetun söpön karvapötkylän sekoilua seuratessa on helppo unohtaa, miten hurja peto se on omassa painoluokassaan.
Paistaa se päivä Kuusamoonkin
Sääennustuksien vastaisesti päivä oli aurinkoinen, joten kärpän lähdettyä muihin päivätouhuihin, me suuntasimme jälleen kohti Kiveskoskea, kun koskikarojen kanssa tuntui vieläkin olevan kara kynittävänä.
Koskella olikin hienot olosuhteet. Ilmassa leijaili pientä pakkaslumisadetta ja ohuet pilvet pehmensivät päivän kovinta valoa. Välillä ilmassa oli kunnon taikapölyfiilikset, kun aurinko paisteli ilmassa valtoimenaan leijailleissa lumikiteissä. Karat eivät vaan selvästikkään pöllykeliä arvostaneet ja mököttelivät tiukasti kosken rannoilla parhaiden bokeh-pilvien aikaan.
Auringonlaskun lähestyessä keli näytti vielä sen verran lupaavalta, että lähdimme iltavalojen toivossa kapuamaan Konttaiselle tykkypuita ihmettelemään. Valitettavasti siirtymän aikana pilvet ehtivät himmentämään iltavalot.
Pitkäksi venähtäneen päivän päätteeksi alkoi olla jo vähän kylmäkin. Ihmekös tuo, kun päällä oli vain kahdet villakerrastot, villasukat, kaksi kerrosta paitoja, toppahousut ja kaksi takkia. Aamulla lämpömittari oli näyttänyt vähän päälle kahtakymmentä pakkasastetta (käykää lukemassa Petteri Hautamaan vinkit kylmässä selviämiseen). Koko päivän jatkuneessa syväjäädytyksessä oli se hyvä puoli, ettei Konttaiselle kapuamisessa tullut edes hiki. Vaikkei se toki mikään maailman vaativin vaellus ole muutenkaan.
Iltaa ja revontulia ajatellen oli rehellisyyden nimissä melkein siunaus, että taivas meni pilveen. Reilun kahdeksan tunnin kipakassa pakkasessa istumisen jälkeen ajatus puusaunan pehmeissä löylyissä rentoutumisesta ja kiukaan kohinan kuuntelusta tuntui erittäin houkuttelevalta. Nyt ei tarvitsisi vähän väliä kuikuilla ikkunasta, että alkoiko ulkona jo loimuamaan vai ei. Näillä reissuilla pitäisi kuitenkin muistaa välillä levätäkin. Päivän aikaansaannoksissakin oli sentään jo jotain muutakin kuin vain taskun täydeltä puhkiniistettyjä nenäliinoja.
Loppuviikko
Loppuviikko kului pääasiassa metsäruokinnalla hömö- ja lapintiaisten ja kuukkelien touhuja ihmetellessä. Kelit olivat melko harmaat, joten mitään sen ihmeempiä ruutuja paikalta ei syntynyt. Perjantaina kohtalainen lumisade sentään toi vähän lisäsävyjä kuviin. Hieman ivallisesti kuukkelien ja lapintiaisten keskellä kuvaillessa parhaat otokset taisivat syntyä paikalla touhunneista ainakin kolmesta käpytikasta. Illat olivat pilvisiä, eivätkä revontulet häirinneet saunan lämmittelyä.
Tämä oli nyt meille kolmastoista peräkkäinen helmi-maaliskuun pohjoisen reissu. Kirjoittelen tätä tarinaa reissun jälkeisellä viikolla ja Kuusamon sääennusteet näyttävät plussakelejä ja pikkupakkasia. Säidenhaltijoilla taisi olla tänä talvena väärät tiedot reissumme ajankohdasta.
Lisää talvireissuja
Olemme kahtena peräkkäisenä vuotena Lapissa lauhan ja tuulisen sään aikaan. On helmikuun loppu ja puut täysin paljaat lumesta. Keli on apean harmaa ja se tarttuu myös mieliimme. Tähän aikaan vuodesta pitäisi vielä pakkasen paukkua ja maiseman hohtaa valkoisena.
Tänä vuonna Lapissa tuli keskityttyä aika paljon koskikarojen kuvaamiseen. Emme ole aiemmin niitä täällä pahemmin kuvanneet, viime vuonna lähinnä saukon odottelun lomassa. Tällä kertaa huomattiin, että parissa kohdassa koskea pääsee rantaan kuvaamaan ja että kuvakulmat ovatkin ihan jees!
