Norjassa vietetyn viikon jälkeen olimme mökkeilemässä tutuissa maisemissa Tunturi-Lapissa. Olimme menossa eräälle järvelle iltakävelylle, kun Tua totesi hiekkaisia kangasmaastoja katsellessaan, että "kyllä täältä voisi kettujakin löytyä".

Huvittavasti suunnilleen samalla sekunnilla bongasin tienvarren parkkilevennyksellä jolkottelevan aikuisen ketun. "No, tossa nyt olis ainakin yksi." Parkkeerasin auton nopeasti tien reunaan ja jäimme seuraamaan mitä tuleman pitää. Kettu tietenkin vain katosi metsään yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin. Satunnaiset metsäketun bongaukset eivät yleensä aiheuta kummoisiakaan jatkotoimenpiteitä. Niitä on aivan turha yrittää alkaa seuraamaan ja ne katoavat yleensä metsään hyvin nopeasti. Joten jatkoimme matkaamme järvelle ja kettu meni menojaan.

Kiertelimme järveä kesäyön auringonpaisteessa aikamme, mutta puolen yön maissa pois ajaessa tunnelma alkoi toden teolla tihentyä, kun bongasimme metsätieltä kepinpätkää pureskelevan ketunpennun. Pentu säikähti äkkipysähdyksen tehnyttä autoamme ja ponkaisi lähipusikkoon. Pysäytimme auton tien varteen ja jäimme odottelemaan toviksi josko pentu vielä tulisi takaisin, mutta emme nähneet sitä enää. 

Tienvarren pajupusikko oli aivan toivottoman tiheää, eikä siellä näkynyt mitään ilmeistä pesäkoloa. Siellä oli kutenkin paljon isoja kiviä, joiden välisiin koloihin ketut saattavat pesänsä kaivaa. Tulevien iltojen ohjelma alkoi hahmottua.

Seuraavana iltana jonkin verran ennen kymmentä palasimme paikkaan, jossa bongasimme pennun ja pysäköimme auton pienelle aukealle. En ole yleensä järin optimistinen näiden kyttäyskeikkojen suhteen. En tälläkään kertaa hyvistä merkeistä huolimatta.

Eipä siis ollutkaan ihme, että tuijottelin puhelintani aivan muissa maailmoissa, kun silmäkulmassa alkoi näkyä liikettä. Ketunpentu oli ilmaantunut kuin tyhjästä ja tuijotteli uteliaana autoa joka puolelta. 

Ensimmäiset hätäräpsyt tuli kuvattua auton ikkunoiden läpi, koska pelkäsimme ikkunoiden yllättävän avaamisen säikyttävän pennun matkoihinsa. Hetken kuluttua auton lähelle ilmaantui toinenkin pentu.

Hetken autoa ihmeteltyään ne lähtivät omiin puuhiinsa ja saimme auton ikkunat avattua. Joku saattaa ehkä tässä vaiheessa ihmetellä, että mitä hittoa varten meillä oli auton ikkunat kiinni kettukytiksellä ollessa. No, emme olleet paikalla yksin. Meillä oli kuvausseuraa. Tuhatmäärin. Inisevää kuvausseuraa. Autossa oli pakko istua hyttysverkko päässä, hanskat kädessä ja pitkähihaisissa vaatteissa lämpimästä kelistä huolimatta, koska hyttysiä oli aivan hemmetisti.

Seuraa piisasi sekä kuvaajilla, että kuvattavilla

Aktiivisesti eri puolilla autoa riehuneet ketunpennut olivat kuitenkin niin mukaansatempaavaa seuraavaa, että hyttysmerikin melkein pääsi unohtumaan. Pentuja oli ainakin neljä, mahdollisesti viisi, mutta emme nähneet kerralla neljää enempää.

Kävimme seuraamassa pentujen touhuja lopulta neljänä iltana. Kaikki kuvat on otettu autossa istuen, joten kuvakulmat eivät ole niin matalalta kuin yleensä haluaisin. Nämä eivät ole ihmisiin tottuneita city-kettuja, joten emme edes kokeilleet olisivatko ne sallineet kuvaamisen auton ulkopuolelta. Luultavasti eivät. Ja vaikka olisivatkin, niin pohjoisen maaseudun kettujen eliniänodotetta ei ainakaan paranna niiden totuttaminen ihmisen läsnäoloon.

Onneksi paikka sattui olemaan pienessä mäessä, joten edes toisella puolella autoa kettuja ei tarvinnut kuvata alaviistoon. Valitettavasti ketut enimmäkseen viihtyivät alamäessä varjoisan myötävalon puolella. Iltavalot olisivat olleet aika ajoin aika herkulliset, jos olisi vain päässyt sijoittumaan vähän vapaammin. Monen kuvan ottaminen vaati muutenkin melkoista autojoogaamista, kun kettuja yritti tähtäillä auton etupenkiltä vastakkaisen puolen takaikkunan läpi.

Neljä iltaa "oman" kettuperheen parissa olivat melkoista herkkua pääkaupunkiseudun ruuhkaisiin kuvailuihin verrattuna. Miljardi hyttystä eivät aina ole se huonoin mahdollinen kuvausseura.

Joskus Lapissakin saattaa ketuttaa

En tiedä onko tämä meteorologisesti pätevä arvio vaiko vain luontokuvausharrastajan katkeraa tilitystä, mutta syksy on tuntunut ainakin omasta mielestäni tavallistakin harmaammalta ja sateisemmalta. Jos aurinko on paistanut, niin ainakin paiste on ajoittunut niihin hetkiin kun tuijottelee ulos ikkunasta kesken Teams-palaverin. Maagisesti niilläkin paisteilla on ollut taipumus kadota viimeistään siinä vaiheessa iltapäivää, kun läppärin voi heivata nurkkaan.

Niinä harvoina vapaapäivinä, kun kelit ovat olleet kohdillaan, niin kuvattavaa ei ole oikein tahtonut löytyä. Viivan päälle jäi lähinnä otsikkokuvan pönö PK-seudun puhkikuvatuimmasta pöllöstä ja jokunen bokeh-voittoinen retro-objektiivi -kikkailu.

Yksi syksyn vakiokuvauskohteista ovat talvivarastojaan hektisesti täyttävät oravat. Yleensä niiden perään tulee lähdettyä, kun on riittävän monta viikonloppua kuvannut tyhjää ja on vain puolittain pakko saada edes jotain kameran eteen. 

Eikä siinä mitään, oravien touhuja on aina mukava seurata, mutta eipä näillä mitään palkintoja voiteta. Mitään ruskaisia elementtejä en saanut näihin kuviin ujutettua. 

Marraskuun pimeys onkin oiva aasinsilta Canonin tulossa olevaan uutuuteen RF 200-800 mm f6.3-9 teleobjektiiviin. Tämä objektiivi romuttanee lopullisesti toivoni saada Canon versio Sonyn oivasta 200-600 millisestä tai ilmeisesti vielä oivallisemmasta Nikonin 180-600 millisestä. Canonilla lienee pakkomielle suojella isojen valkoisten teleobjektiiviensa mallistoa, eikä kuluttajahintainen 600 millimetriin yltävä objektiivi sovi siihen strategiaan ellei siitä tehdä aivan toivottoman pimeää. 

Joku voisi yrittää kertoa Canonille, että he todennäköisesti myisivät 600 milliin yltävää telezoomia rekka-autolasteittain. Enkä usko, että kovinkaan monta 13 - 16 tuhannen euron ammattilaislasia jäisi niiden takia myymättä.

Sinänsä tuo uusi 800 millliin asti yltävä objektiivi kohtalaisen kompaktissa paketissa tuntuu houkuttelevalta, mutta jotenkin olisin paljon mieluummin jättänyt nuo epätoivoisimmat millimetrit telejatkeen hoidettavaksi. Jos kerran piti alkaa innovoida, niin miltäköhän 200-600 f5.6 olisi näyttänyt..?

Olin aivan kahden vaiheilla ryhtyä Sony-kuvaajaksi muutamia vuosia sitten, nyt tuntuu taas kerran siltä, että olisi ehkä pitänyt. Tai sitten ei. Sony on tahollaan päivittämässä luontokuvaukseen toimivinta 9-sarjaansa kolmanteen iteraationsa, mutta uuden globaalin sulkimen myötä kyseisen kameran hinta on aivan astronominen (ennakkotilaushinta tätä kirjoittaessa 7299 euroa). Sonyn kennojen lukunopeus oli kunnossa jo vuosia sitten ensimmäisessä A9:ssä ja uutuuden 120 fps:n kuvausnopeus on jo aivan totaalisen yliampuvassa luokassa. Uskoakseni moni 9-sarjalla kuvaava olisi kaivannut lähinnä maltillista megapikseli-, AF- ja ergonomia-päivitystä tämän pankkitilit tyhjentävän innovaation sijaan. 

Sony näyttää nyt tekevän rungoillaan samaa kuin Canon objektiiveillaan. Pitää maksaa itsensä kipeäksi ammattitason välineistä tai sitten kituuttaa jollain luontokuvaukseen huonommin soveltuvalla kalustolla. Sonylla sentään runkojen uutuudet ovat ajan kanssa valuneet myös malliston halvempaan päähän.

Sillä välin, joitakin vuosia sitten kuolemassa olevaksi julistetun Nikonin mallisto näyttää harrastajakuvaajan silmin hyvinkin houkuttelevalta...

EU sai kiristettyä Applen laittamaan USB-C-liitännän iPhoneen, pitäisiköhän alkaa lobbaamaan, että järjestelmäkameravalmistajien objektiivien pitäisi olla keskenään yhteensopivia..?

Täällä Suomen talvessa tuntuu aina vähän hassulta, että nämä uutuudet tulevat ulos sellaiseen aikaan vuodesta, että niillä pääsee oikeasti kuvaamaan vasta kuukausia niiden hankkimisen jälkeen... 

Ruskastuttava vuodenaika

Kävimme huhuilemassa ja viheltelemässä herkkukuorman kanssa tutun kuukkeli-pariskunnan reviirillä, mutta turhaan. Tilhiä, käpylintuja ja kiireisinä touhuavia hömötiaisia, mutta ei kuukkelin kuukkelia. 

Viikon reissulla ei lopulta ole liikaa aikaa tyhjän kuvaamiseen, joten hivenen lannistuneissa tunnelmissa päädyimme etsimään sijaiskuukkeleita suosittujen retkipaikkojen liepeiltä. Ensimmäinen yritys meni heti pieleen, kun ruskaherätyksen kokeneet maastopyöräilijät, marttakerholaiset, kuukkeli-selffieitä jahtaavat somettajat ynnä muut olivat pysäköineet retkeilyreitin pysäköintialueen täysin tukkoon ja varmuuden vuoksi vielä sinne johtavan tienvarrenkin varmaan puolen kilometrin matkalta. 

Emme enää viitsineet tunkea joukon jatkoksi, vaan lähdimme muualle. Korona-ajan ruuhkat kotimaan retkipaikoilla tuntuvat jatkuvan edelleen. 

Seuraavana päivänä ehätimme pelipaikoille sen verran ennen pahimpia ruuhkia, että auton sai parkkiin. Retkeilyreittiä ei tarvinnut kovin pitkään tallustella, kun ensimmäinen kuukkeli-kaksikko löytyi. Kunhan paikalla olleet someilijat olivat saaneet selffiensä, onnistuimme houkuttelemaan kuukkelit syrjemmälle metsään, jossa niitä sai onneksi kuvata rauhassa.

Pahaksi onneksi olimme löytäneet kuukkelit varmaan koko Länsi-Lapin vähiten ruskaisesta paikasta. Sääkin vaihteli liian kirkkaan ja liian pilvisen  välillä, joten valossa ei ollut paljon hurraamista.

Viime aikojen pelikirjan mukaisesti koitimme kuvailla kuukkelien laskeutumisia laajakulmalla, mutta tulokset olivat kehnossa valossa ja turhan vehreässä maastossa melko laihoja.

Kotiinlähtöä edeltävänä päivänä päätimme vielä poiketa vakionurkillamme. Ajatus "omien" kuukkeliemme katoamisesta tuntui liian masentavalta, ja oli pakko käydä vielä etsimässä niitä. 

Eikä niitä tarvinnut edes etsiä. Ne lensivät lyhyen kävelyn jälkeen melkein syliimme. Todella ilahduttava kohtaaminen! Kaksikkomme oli vielä kaiken kukkuraksi muuttunut kolmikoksi, sillä niillä oli mukanaan ilmeisesti tämän vuoden poikanen. Kuukkelien jaloissa näkyvät isot keltaiset tunnistusrenkaat ovat valokuvaajan näkökulmasta aika irvokkaan näköisiä, mutta niiden ansiosta on ollut hauskaa tietää kuvaavansa vuodesta toiseen tuttuja kuukkeleita. Oletetulla poikasella ei rengasta vielä ollut.

 Emme olleet toiveikkaita kuukkelien löytymisen suhteen ja siten vähän huonosti varustautuneita, joten vain napsimme rusinapussin jämien avulla muutaman pönön ja jatkoimme matkaa.

Kohtaamisesta ilahtuneena päätimme kuitenkin käyttää vielä viimeisen illan näiden veijareiden seurassa. Palasimme paikalle vähän paremmin varustautuneina ja yllättäen paikalla lenteli ainakin viisi kuukkelia! 

Renkaista näki, että linnuista kaksi olivat "meidän" pariskuntamme, muut olivat renkaattomia. Ääntelystä ja käytöksestä päätellen joukossa oli useampia poikasia. Meille jäi kuitenkin vähän epäselväksi mikä oli parven kokoonpano. Oliko pariskunnallamme sittenkin peräti kolme poikasta vai oliko paikalla useampikin pesue? 

Joka tapauksessa oli ilahduttavaa nähdä kuukkeli-metsässämme pitkästä aikaa niin paljon vilskettä ja vikinää. Täällä, toisin kuin monessa muussa paikassa, retkeilijöiden määrä on vähentynyt. Olemme vähän pelänneet kuukkeleiden katoavan siinä samalla. Nyt näyttäisi kuitenkin olevan uuttakin sukupolvea tulossa.

Emme jaksaneet enää työläitä jalustalta kuvattuja laajakulmaviritelmiä vaan räpsimme kuvia kelotolpan herruudesta taistelevasta kuukkeliparvesta lyhyillä teleillä. Lähestyvä sade vei kuvista parhaan valon, mutta viime aikojen laajakulmakuvien jälkeen nämä muutamat onnistuneet lentokuvat miellyttävät ainakin omaa silmääni aika paljon. 

Lukuunottamatta tuota turhan järeää tolppaa, joka osui aina kuvaan parhaiden poseerauksien kanssa.

Kuukkeleiden kanssa tuntuu aina jäävän jotain hampaankoloon. Nytkin tekisi mieli yrittää lisää noita lentokuvia, mutta tällä kertaa kunnollisessa (vasta)valossa.

Syksyn kuukkeli-kuulumiset

Kahtena ensimmäisenä päivänä oli kesäisen lämmintä, tulopäivänä mittari kohosi jopa 22 asteeseen. Tämä tarkoitti sitä, että pohjoisen pienet pirulaiset olivat vieläkin virkeänä vauhdissa. Olen allerginen mäkäräisen puremille ja vaikka ensin purema näyttää viattomalta pieneltä punaiselta pisteeltä, ärtyy se myöhemmin kunnon paukamaksi ja turvottaa isohkon alueen ympäriltä. Allergialääkkeistä ei pahemmin ole hyötyä. Ilmeisesti myös erityisen pinnalla olevien verisuonieni takia itikat valitsevat mielellään minut kohteekseen, joten eihän se ihme ollut, että heti ensimmäisenä päivänä mäkäräinen pääsi haukkaamaan palan ranteesta. Toisena iltana sää viileni ja usvaa alkoi muodostua järven päälle. Jess, nyt näytti lupaavalta seuraavaa aamua ajatellen. Minut hyvin tuntevat tietävät, että Lapinhulluuden lisäksi minua vaivaa sumu- ja kuuhulluus. Kaikkia näitä tulee valitettavan harvoin kuvattua.

Nukkumaan pääsimme vasta alkuyöstä, koska oli kirkasta ja revontulet leimusivat kauniisti järven yllä. Yöllä oli vaikea saada unen päästä kiinni, kun olin aivan jäässä ulkona pari tuntia paikallaan seisomisen jälkeen. Lisäksi olo oli kuin pikkulapsella karkkikaupassa, kun odotin innolla aamua. Kello pärähti kuudelta soimaan, puoli tuntia ennen auringonnousua. Päätimme syödä aamupalan vasta sisälle palattuamme ja sovimme, että menemme vielä pariksi tunniksi nukkumaan sumukuvailujen jälkeen. Järvi oli henkeäsalpaavan kaunis usvan leijaillessa veden päällä, osittain peittäen vastarannan puut. Vielä oli hämärää mutta pian aurinko nousi värjäten usvan kullankeltaiseksi. Oli vaikeuksia päättää, millä lasilla kuvaisi, ja se menikin sellaiseksi säheltämiseksi, kun kaikkia piti kokeilla. Auringon noustessa on vieläpä oltava todella nopea, koska se on vain hetken kuvauksellinen puiden takaa kurkistaessa, sen jälkeen onkin jo ihan liian kirkasta. Sumu kuitenkin sakeni uudelleen auringon ollessa jo hetken näkyvissä, peittäen auringon niin, että se näkyi kauniina pallona, jolloin siitä sai taas kuvia. 

Aamun edetessä alkoi kuulua tuttu keväinen ääni. Teeret pulputtivat jossakin vastarannan puolella ilmeisesti syyssoitimelta. Järvi oli aivan autio, tai niin ainakin luulimme, mutta pikku hiljaa sumun suojista alkoi näkyä telkkiä, kuikkia ja isokoskeloita. Suurin osa oli kaukana, mutta koska järvi ei ole iso, saattoi niistä ihan kelpokuvia silti saada. Muutenkin kivempi kuvata sumu huomioon ottaen niin, että myös maisemaa tulee kuvaan. Matala kuvakulma toimii yleensä parhaiten mutta nyt kuvat näyttivät jäävän sumun takia epäteräviksi. Kamera tuntui tarkentavan automaatilla paremmin vähän korkeammalta kuvattuna. 

Sumua kesti ilahduttavan pitkään ja lisäksi mökin takapihalta löytyi lisää kuvattavaa. Siinä on soisempaa maastoa vaivaiskoivuineen ja kasteen peittämä varvikko hohti vastavalossa nätisti. Kuvaamiset lopetimme kymmenen maissa ja nälkä oli valtaisa. Nukkumaan emme enää kehdanneet mennä vaan aamupalan jälkeen lähdimme tekemään muita Lapinhullujen touhuja.

Pari seuraavaa päivää olivat sateisia ja ehdimme jopa saunoa. Loma oli alkanut vauhdikkaasti, eikä haitannut, että sai ottaa välillä rauhallisemmin. Sääkarttojen mukaan ”huonoa keliä” ei kuitenkaan pitäisi kestää kovin montaa päivää. Ja kuten hyvä ystäväni on todennut, ei sade kuitenkaan ruskaa peitä. 

Keskiviikkona jo illalla alkoi muodostua todella sankkaa sumua. Seuraavaksi aamuksi luvattiin kirkasta ja pikkupakkasta, joten odotettavissa oli jälleen aikainen herätys. Viime kerrasta viisastuneena heitimme nopeasti jogurtit naamaan ennen ulos menoa. Yöunet jäivät jälleen vähiin mutta ei haitannut! Auringonnousu oli upea ja sumua kesti pitkään. Ruskan väreissä oleva varvikko oli saanut kauniin kuuraisen peitteen yllensä. 

Viikko taisi olla optimaalinen ruskan sekä aamusumujen suhteen. Perjantai-aamunakin kömmimme aikaisin aamulla ylös, nyt kuitenkin puoli tuntia myöhemmin kuin muina sumuaamuina. Yöllä nukutti niin hyvin - ne viisi tuntia mitä ehdimme nukkua - että sänky tuntui houkuttelevalta, mutta emme halunneet päästää kaunista aamua karkaamaan ohi. Hyvä näin, näimme nimittäin nyt ensimmäistä kertaa majavan uiskentelevan järven poikki usvan seassa. Kuikka tuli myös paljon lähemmäksi ja siitä sai parhaat kuvat tähän mennessä. Aurinko teki hauskasti puiden latvojen yläpuolelle sumuun pieniä säteitä ja auringonnousu oli jälleen aivan mieletön. Ajatella, jos tämän näkymän olisi vaihtanut uniin. Emme voineet olla muuta kuin tyytyväisiä kaikkiin kolmeen usva-aamuun. Lopuksi sumun sekaan tuli vielä kalastaja soutaen verkkojaan nostamaan, ei hullumpi lisä usvan sekaan sekään. Pakkasta oli suunnilleen neljä astetta ja kuura oli jälleen peittänyt aluskasvillisuuden. 

Kotiin tullessa Lapissa vietetty viikko tuntui epätodelliselta. Se on kuin eri maa ruskan väreineen, revontulineen, sumuineen, poroineen ja kuukkeleineen. Ihan kuin olisi nähnyt ihanaa unta. 

Uneton Lapissa

Kelit suosivat meitä tällä reissulla. Oli lämmintä ja tyyntä, sekä sen myötä yllättävän paljon hyttysiä. Mittari kapusi välillä jopa hellelukemiin ja heitimme täällä talviturkkimme. Ei olisi uskonut, että pohjois-Norjassa tekee mieli uimaan! Vesi oli sen verran kylmää, että jalkoja särki mereen mennessä, mutta mikäpä tuollaisessa turkoosin kirkkaassa vedessä, vuorten ympäröimänä, muuten on pulikoida. Merisiilejä sai toki varoa, Jyrki sai sellaisesta rannalla sormeensa pienen haavan. Piikikäs merisiili jalkapohjan alla olisi ollut ikävä kokemus. 

Pitkästä aikaa keskityimme maisemien kuvaamiseen. Saarella oli kyllä todella monipuolinen lintuelämä, muun muassa riekkoja, merikotkia, merihanhia, kuoveja, meriharakoita ja muita kahlaajia oli paljon. Ne vaan olivat todella arkoja eikä ihme, kun siellä täällä oli kylttejä metsästyslupien myymisestä.  Jätimme suosiolla linnut rauhaan. Suopöllöä käytiin pari kertaa kyttäämässä suon laidalla. Se pysytteli harmittavan kaukana mutta hyvä tuuri kävi, että sellainen kuitenkin löydettiin. Täällä saatiin myös muutama kuva riekosta vastavalossa. Iltavaloja sai odotella pitkään, koska aurinko ei tähän aikaan vuodesta laske ollenkaan.

Kerran pysäytimme auton kosken viereen, jonka komeita kuohuja ajattelimme käydä katsomassa sen enempää lähtemättä rantaan rämpimään. Jätimme kamerat autoon koska koski ei kovin kuvauksellisessa paikassa ollut. Suunnitelmista poiketen lähdimme sitten kuitenkin tunkemaan pusikon läpi rantaan. Jyrki oli perillä jo paljon ennen minua ja lopulta kun pääsin sinne, viittoi hän minut luokseen isojen kivien päälle. Tajusin, että nyt on jotain hienoa nähtävää. Kaksi saukkoa kalasteli kosken alajuoksulla! Ei auttanut muu kuin ihastella niiden touhuja ilman kameroita, koska niitä ei ikimaailmassa olisi ehtinyt autosta hakea. Toinen saukoista tuli ihan lähelle ja Jyrki sai kivan kurkistuvideon puhelimellaan. Saukkojen lähdettyä haimme kamerat autosta toivoen, että ne tulisivat takaisin. Niin hyvää tuuria meillä ei kuitenkaan ollut, mutta minkki tuli katsomaan meitä muukalaisia kurkistaen kivien välistä hauskasti. Edelleenkään ei kuvia saatu, kun se oli meille aivan liian vikkelä. 

Patikointi saarella oli mukavan helppoa. Yleensä saa henkihieverissä kavuta todella jyrkkiä vuorenseinämiä, jotta saa palkinnoksi nauttia kauniista näkymistä. Näin korkeanpaikankammoisena on joutunut luovuttamaan ennen huippua, Norjalaisten mummojen ja lasten kiivetessä ohi. Vuoret, tai pikemminkin tunturit, joihin nyt kavuttiin, olivat sopivan jyrkkiä tällaiselle tottumattomalle suomalaiselle ja maisemat olivat aivan mielettömän hienot. Käki kukkui lähes joka ilta. 

Viimeisenä aamuna kun lähdimme ajamaan takaisin Suomeen, oli todella kaunis sumu. Harmitti lähteä mutta saipahan auton penkiltä ihastella unenomaisia maisemia, vuorten kietoutuessa paksuun sumuun. Olisi kiva palata tänne joskus syksyllä uudelleen. Saarella näytti olevan paljon lehtipuita ja osaan kuvitella miten upeissa ruskan väreissä se kylpisi. Kunhan vain säät osuisivat jälleen kohdilleen. 

Norjan lumoa

Ensimmäinen poikue osui kohdalle toukokuun viimeisellä viikolla. Ilmeisesti aivan hiljattain pesän jättäneessä poikueessa oli peräti viisi poikasta. 

Tuoreet pesänjättäjät eivät osanneet ensimmäisinä päivinään suuressa maailmassa juuri piilotella, vaan istuivat yllättävän avoimesti kaikki samassa kelossa, mistä ne oli kerjuuhuutojen perusteella helppo löytää.

Silmät kiinni puussa möllöttävät harmaat pallot eivät oikeastaan ole kovin kiinnostavaa kuvattavaa. Tilanne muuttuu täysin, kun ne hämärän tullen aktivoituvat ja avaavat silmänsä. Pistävän oranssina hehkuvat tarkkaavaiset silmät muuttavat pöllöjen olemuksen täydellisesti.

Pöllökuvauksen hankaluuksiin kuuluu mallien viihtyminen puiden yläoksilla, eikä kaukaa alaviistosta otetuissa kuvissa yleensä ole kauheasti nähtävää. Joskus onni kuitenkin potkaisee, kuten tässä tapauksessa, jossa poikanen istuu puun alaoksilla ja esittää vielä muutaman "jos katse voisi tappaa" -ilmeen ja komean venytyksen.

Itsehän kävelin sujuvasti ohi tästä hiljaa istuneesta kaverista vain muutaman metrin päästä huomaamatta mitään. Onneksi Tua oli tarkkaavaisempi ja huomasi pöllön.

Päivälevolta aktivoiduttuaan poikaset muuttuvat erittäin ilmeikkäiksi, päät pyörivät ja kallistelevat, kun ne kuuntelevat ja katselevat ympäristöään ruoankerjuuhuutojen välissä.

Muutaman ensimmäisen käynnin jälkeen poikasia löytyi enää kolme. Neljännestä kuulee huhuja, mutta yksi on ainakin varmuudella menehtynyt paikalta löytyneiden höyhenien perusteella. En tiedä mikä poikasen kohtaloksi koitui, mutta viisi poikasta on haastavaa saada ruokittua edes hyvänä myyrävuonna. Poikasista yksi ei kovasta yrittämisestä huolimatta tahtonut saada kunnollista kerjäysääntä aikaiseksi. Terävän vinkauksen sijaan siitä kuului vain pientä pihinää. Luonnon lakien mukaan kovempaa huutaneet sisarukset saivat luultavasti enemmän emojen huomiota.

Kevätkesän menninkäiset

Suolle tulee kesäisin rämmittyä teerien sijasta kihokkien perässä. Bonuksena samoilta suolammilta saattaa usein löytää kaakkuriperheen. 

Vaikka kihokki ei kohteena karkuun menekkään, samaa ei voi sanoa auringonpaisteesta. Kihokkien limapisarat eivät pääse kuvissa oikeuksiinsa ilman valoa. Joten luonnollisesti täysin kirkkaana iltanakin joku yllättävä täsmäpilvi löytää tiensä auringon eteen juuri kun on saanut kaivettua makrolinssin repusta. 

Tänä kesänä tuli törmättyä sellaiseenkin iltaan, jona kihokeissa ei ollut limapisaroita. Olemme kuvanneet kihokkeja aika monena kesänä, eikä moista tilannetta ollut ennen tullut vastaan. Ilmeisesti riittävän napakka rankkasade saattaa kuitenkin huuhdella pisarat mukanaan ja jättää kihokit valokuvausmielessä huomattavan tylsän näköisiksi. Tietenkin se tapahtuu samana iltana, kun yhteistyökykyinen korento istuu kihokilla morjestamassa.

Makrokuvaukseenkin löytyy tietenkin karkuun kipittävää ja lentävää aihetta. Tämä lauhahiipijä osui kohdalle sadekuuron jälkeen, jolloin se poseerasi mukavan paikallaan pitkän aikaa. Jonkin aikaa auringonpaisteessa lämmiteltyään se ei enää suostunut kameran edessä istumaan. 

Muissa tämän kirjoituksen kuvissa on ohdakkeen siemen sammalikossa. Kuvattu tuulisena päivänä. Se oli rentouttavaa. 

Helppoa ja rentouttavaa makrokuvausta