Joskus Lapissakin saattaa ketuttaa

Kettukuvaukset kotinurkilla jäivät tänä keväänä ja kesänä aika vähiin. Olin jo henkisesti taputellut aiheen käsitellyksi, kun suuntasimme kohti pohjoisen kesäreissuja. Norjassa ei useinkaan tiedä mitä seuraavan mutkan takaa löytyy, mutta näköjään myös kotoinen Lappi osaa välillä yllättää.

Norjassa vietetyn viikon jälkeen olimme mökkeilemässä tutuissa maisemissa Tunturi-Lapissa. Olimme menossa eräälle järvelle iltakävelylle, kun Tua totesi hiekkaisia kangasmaastoja katsellessaan, että "kyllä täältä voisi kettujakin löytyä".

Huvittavasti suunnilleen samalla sekunnilla bongasin tienvarren parkkilevennyksellä jolkottelevan aikuisen ketun. "No, tossa nyt olis ainakin yksi." Parkkeerasin auton nopeasti tien reunaan ja jäimme seuraamaan mitä tuleman pitää. Kettu tietenkin vain katosi metsään yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin. Satunnaiset metsäketun bongaukset eivät yleensä aiheuta kummoisiakaan jatkotoimenpiteitä. Niitä on aivan turha yrittää alkaa seuraamaan ja ne katoavat yleensä metsään hyvin nopeasti. Joten jatkoimme matkaamme järvelle ja kettu meni menojaan.

Kiertelimme järveä kesäyön auringonpaisteessa aikamme, mutta puolen yön maissa pois ajaessa tunnelma alkoi toden teolla tihentyä, kun bongasimme metsätieltä kepinpätkää pureskelevan ketunpennun. Pentu säikähti äkkipysähdyksen tehnyttä autoamme ja ponkaisi lähipusikkoon. Pysäytimme auton tien varteen ja jäimme odottelemaan toviksi josko pentu vielä tulisi takaisin, mutta emme nähneet sitä enää.

Tienvarren pajupusikko oli aivan toivottoman tiheää, eikä siellä näkynyt mitään ilmeistä pesäkoloa. Siellä oli kutenkin paljon isoja kiviä, joiden välisiin koloihin ketut saattavat pesänsä kaivaa. Tulevien iltojen ohjelma alkoi hahmottua.

Seuraavana iltana jonkin verran ennen kymmentä palasimme paikkaan, jossa bongasimme pennun ja pysäköimme auton pienelle aukealle. En ole yleensä järin optimistinen näiden kyttäyskeikkojen suhteen. En tälläkään kertaa hyvistä merkeistä huolimatta.

Eipä siis ollutkaan ihme, että tuijottelin puhelintani aivan muissa maailmoissa, kun silmäkulmassa alkoi näkyä liikettä. Ketunpentu oli ilmaantunut kuin tyhjästä ja tuijotteli uteliaana autoa joka puolelta.

Ensimmäiset hätäräpsyt tuli kuvattua auton ikkunoiden läpi, koska pelkäsimme ikkunoiden yllättävän avaamisen säikyttävän pennun matkoihinsa. Hetken kuluttua auton lähelle ilmaantui toinenkin pentu.

Hetken autoa ihmeteltyään ne lähtivät omiin puuhiinsa ja saimme auton ikkunat avattua. Joku saattaa ehkä tässä vaiheessa ihmetellä, että mitä hittoa varten meillä oli auton ikkunat kiinni kettukytiksellä ollessa. No, emme olleet paikalla yksin. Meillä oli kuvausseuraa. Tuhatmäärin. Inisevää kuvausseuraa. Autossa oli pakko istua hyttysverkko päässä, hanskat kädessä ja pitkähihaisissa vaatteissa lämpimästä kelistä huolimatta, koska hyttysiä oli aivan hemmetisti.

Seuraa piisasi sekä kuvaajilla, että kuvattavilla

Aktiivisesti eri puolilla autoa riehuneet ketunpennut olivat kuitenkin niin mukaansatempaavaa seuraavaa, että hyttysmerikin melkein pääsi unohtumaan. Pentuja oli ainakin neljä, mahdollisesti viisi, mutta emme nähneet kerralla neljää enempää.

Kävimme seuraamassa pentujen touhuja lopulta neljänä iltana. Kaikki kuvat on otettu autossa istuen, joten kuvakulmat eivät ole niin matalalta kuin yleensä haluaisin. Nämä eivät ole ihmisiin tottuneita city-kettuja, joten emme edes kokeilleet olisivatko ne sallineet kuvaamisen auton ulkopuolelta. Luultavasti eivät. Ja vaikka olisivatkin, niin pohjoisen maaseudun kettujen eliniänodotetta ei ainakaan paranna niiden totuttaminen ihmisen läsnäoloon.

Onneksi paikka sattui olemaan pienessä mäessä, joten edes toisella puolella autoa kettuja ei tarvinnut kuvata alaviistoon. Valitettavasti ketut enimmäkseen viihtyivät alamäessä varjoisan myötävalon puolella. Iltavalot olisivat olleet aika ajoin aika herkulliset, jos olisi vain päässyt sijoittumaan vähän vapaammin. Monen kuvan ottaminen vaati muutenkin melkoista autojoogaamista, kun kettuja yritti tähtäillä auton etupenkiltä vastakkaisen puolen takaikkunan läpi.

Neljä iltaa "oman" kettuperheen parissa olivat melkoista herkkua pääkaupunkiseudun ruuhkaisiin kuvailuihin verrattuna. Miljardi hyttystä eivät aina ole se huonoin mahdollinen kuvausseura.