Kutulammikoissa kuhisee

Viime vuoden kevät oli kylmä ja myöhässä ja ainakin meiltä menivät sammakoiden kutuhyörinät ohi kokonaan. Kutulammikko toisensa jälkeen tuotti pettymyksen. Yhtenä päivänä lammikko oli enimmäkseen jäässä, seuraavana siinä saattoi olla kutua, mutta ei sammakoita. Tänä vuonna kohdalle osui useamman lämpimän ja aurinkoisen päivän putki, joten sammakotkin viihtyivät pelipaikoilla vähän pidempään.

Kutupuuhiinsa keskittyneet sammakot eivät yleensä kuvaajista juuri piittaa ja varovaisesti liikkuen niitä saa kuvata melko rauhassa. Ainakin riittävän isoissa lammikoissa, joiden lähettyvillä liikkuu ihmisiä säännöllisesti.

Metsäisemmissä paikoissa sammakot voivat kesken kutupuuhienkin olla hyvinkin arkoja ja pinnalla pönöttävät sammakon päät katoavat lammikon pohjiin jo kaukaa kuvausetäisyyksien ulkopuolelta. Noissa tapauksissa on vain jätettävä kurnuttajat omiin oloihinsa ja etsittävä yhteistyökykyisempää kuvattavaa.

Sammakoiden kuten oikeastaan kaiken muunkin kuvaamisen a ja o on oikeanlainen valo. Sammakoiden suosimat ryteikköiset lammikot ovat pilvisinä päivinä aika tylsän näköisiä ja kuvat usein vihreään ja violettiin murtavan ruskean sävyisinä aika masentavia. Sammakkojen kuvauspäivät ovat siitä erikoisia, että niihin kaipaa kirkasta auringonpaistetta. Sillä edellytyksellä, että lammikossa on edes jotain varjoa, koska täysin esteettömästi lampeen paistava aurinko ei näissäkään hommissa ole se toimivin keli.

Parhaimmat tilanteet syntyvät usein sammakon itsensä ollessa varjossa, mutta taustalle ja/tai etualalle pääsee paistamaan aurinko. Tällöin pääsee välillä herkuttelemaan kunnon bokeh-pallomeren kuvaamisella.

Taustalle paistava aurinko tuo kuviin mukavan lämpöiset ja värikkäät taustat. Tämän vuoden kiivaimmat sammakkopäivät osuivat Espoossa onneksi viikonloppuun, koska selvästi parhaat olosuhteet tällä kutupaikalla olivat alkuiltapäivästä.

Parhaat valot paistoivat lammikkoon vain parin tunnin ajan, joten oli kullanarvoista tietää milloin ja missä kannattaa olla kuvaamassa.