Eräänä toivottoman pimeänä joulukuisena iltapäivänä erään linturuokinnan alta löytyi pari hiirtä napsimassa linnuilta maahan tippuneita jyviä.

Kuvausmiljöö tiheän kuusen alla oli likipitäen mahdoton, mutta koska muutakaan kuvattavaa ei ollut löytynyt, jäimme seuraamaan hiirulaisten touhuja.

Ruokinnan linnut olivat aika levottomia, ja toistuva vitsailun aihe oli, että puussa istunee varpuspöllö, kun me kökimme jossain kuusen oksien alla yrittämässä kuvata toivottoman pimeässä ryteikössä vilistäviä hiiriä.

Auringonlaskun lähestyessä linnut aloittivat sellaisen äläkän, että vitsailu jäi vähiin ja oli pakko nousta ylös katsomaan mitä siellä oikein tapahtuu. 

Tarkkana kuin porkkana

Ja kuinka ollakkaan, varpuspöllöhän siellä oli iskenyt silmänsä samoihin siimahäntiin kuin mekin. Pöllö vaihteli oksalta oksalle ja sen pää ja pyrstö pyörivät villisti ympäriinsä, kun se  piti silmällä huutavaa tinttilaumaa ja varvikossa vilistäviä hiiriä. Lopulta se teki syöksyn varvikkoon hiiren perään. 

Hiiristä ei normaalisti juuri ääntä lähde, mutta pöllön kynsiin joutuessaan ne näköjään saattavat päästää aika sydäntäsärkevän ja voimakkaan vinkaisun. Tilanteen sattuessa oli jo niin pimeää, ettei kuvaamiseen ollut enää mitään mahdollisuuksia, eikä pöllön perässä parannut muutenkaan rymistellä, ettei sen saalistus häiriintyisi. Hiiri kuitenkin pääsi tällä kertaa irti sen otteesta ja takaisin kolonsa suojiin.

"Hei, etsä viitsisitsä, mä metsästän hiiriä!" Varpuspöllö tarkkailee sen läsnäoloa protestoivaa käpytikkaa.

Kyseisen ruokintapaikan luota ei tosin ole enää hiiriä löytynyt. Joko pöllö on käynyt sen tyhjentämässä tai sitten hiiret päättivät vaihtaa vähemmän nokkavaan kiinteistöön.

Hiirikuvauskriitikko

Varpuspöllö hiirikuvauskriitikkona

Tälläkin kertaa kohteena on meille tuttu kuukkelipariskunta, jota olemme kuvanneet ensimmäisen kerran jo vuonna 2018. Reissun ensimmäisellä yrityksellä herrasväki ei suvainnut ilmaantua paikalle lainkaan. Ilmeisesti liian tuulinen keli sai ne pysyttelemään piilossa.

Toisella yrittämällä kaverit löytyivätkin lyhyen odottelun jälkeen ja suostuivat vielä seuraamaankin kuvaajia vähän syrjemmälle mallin hommiin.

Hetken pähkäilyn jälkeen metsän reunasta löytyi pieni lumikumpare, johon kaksikko innostui tekemään näyttäviä laskeutumisia suorastaan liukuhihnalta. Ongelmana oli vain valo. Sitä ei ollut. Päivä oli juuri niin harmaata pilvimöhnää kuin vain voi olla ilman, että sataa lunta. Lumisade olisi ollut kuviin tervetullut lisäelementti, mutta sitä ei taivaalta valitettavasti tippunut muutamaa hiutaletta enempää. 

 Päivän toimivimmaksi strategiaksi osoittautui ottaa kuvat hivenen sivusta. Suoraan edestä päin kuukkelit jäivät aina harmillisesti lumikummun taakse. Niillä kun on laskeutuessaan tapana tehdä pieni koukkaus alakautta.

Seuraavana päivänä ongelma valon kanssa oli päinvastainen. Nyt sitä oli liikaa. Täydeltä taivaalta helottanut paiste oli aivan liian kovaa kuvaamiseen, mutta viikon reissulla ei ole varaa nirsoilla ja oli kuvattava sillä mitä tarjolla oli.

Kuukkelit puolestaan laittoivat silmään aivan totaalisen trollivaihteen. Kahlasimme vyötäröä myöten lumihangessa varmaankin ratakierroksen verran yrittäessämme löytää kohtaa, johon kuukkelit suostuisivat laskeutumaan. Mieluiten vastavalossa.

Kohtia sinänsä löytyi koko ajan, mutta linnut halusivat välttämättä saapua niihin kuvaajien ja kameroiden takaa. Loppumatka hypeltiin lumihangessa. Kerkesimme jo luopua vastavaloajatuksestakin ja käännyimme kuvaamaan myötävaloon, mutta sittenpä sankarimme tietenkin vaihtoivat omaa suuntaansa.

Lopulta jonkinlainen kompromissi saavutettiin ja kuukkelit saapuivat pelipaikoille suoraan sivulta. Tai toinen heistä saapui. Rohkeampi puolisko laskeutui laajakulmavisioihin sopivasti suoraan 30 sentin päähän kamerasta, mutta varautuneempi kumppani katsoi viisaammaksi laskeutua metrin päähän ja hypellä loppumatkan hangessa. Sama varautuneempi käytös oli havaittavissa myös edellisenä päivänä, mutta silloin ero oli sen verran pieni, että molemmista yksilöistä sai kuvia.  

Ilmeisesti hangessa törröttäneet kamerat herättivät jonkinlaista epäluuloa, koska molemmat linnut kyllä kävivät hakemassa kuvauspalkkiot tarpeen tullen suoraan kuvaajan kädestä. 

Sivulta kuvattu laskeutuminen voi olla sinänsä näyttävä kuvakulma, kuten otsikkokuvasta näkee. Valitettavasti kuukkelin siipi jää muutaman sentin vajaaksi peittääkseen liian voimakkaasti paistavan auringon. Tämän myötä linssiheijastukset ja paha puhkipalaminen tärvelevät kuvan.

Ylläolevasta kuvasta näkee potentiaalin, jos siipi osuu tasan oikeaan kohtaan. Valitettavasti kuva on muuten aika epäterävä ja suoraan iltapäivän aurinkoon kuvaaminen tekee kontrasteista aika mahdottomat.

Taas kerran kuukkelikohtaamisista jäi jotain hampaankoloon, mutta olihan kuitenkin mukava nähdä vanhat kaverit taas kerran.

Ohessa vielä muutama vähän erikoisempi otos, josta voi koittaa päätellä näiden kuvien onnistumisprosenttia.

Lapin lumoissa: Kuukkeleita lennosta

Nämä sunnuntai-illan (26.2.2023) leimahdukset olivat yhdet komeimmista koskaan näkemistäni. 

Yleensä revontulikuviin kannattaa yrittää saada mukaan muutakin kuin pelkkää taivasta. 15 Millimetrin polttoväli tahtoi vain jäädä vähän ahtaaksi, kun yritin saada järven sulakohdan heijastuksia mukaan kuvaan. Kuvat on otettu n. 15 sekunnin välein toisistaan. 

Revontuliennusteet lupailivat maanantai-illaksi vieläkin hurjempia tulia, mutta valitettavasti 20 sekuntimetrin tuulenpuuskat eivät houkuttaneet lähtemään ulos. Oli aika tuskastuttavaa katsella aurinkotuulimittarien näyttävän kirkkaana iltana 800 km/s lukemia, mutta ulos ei vain ollut mitään asiaa. Internetin kuvatulvan perusteella sunnuntain tulet taisivat kuitenkin olla käytännössä komeammat. 

Tänä vuonna mukana oli edellisvuonna ärräpäitä aiheuttanutta jumittajaa toimivampi kuulapääkin.

Lapin lumoissa: Revontuliräiskettä kerrakseen

Parina ekana kuvauskertana oli pilvistä ja keskityin kuvaamaan pitkillä suljinajoilla. Tällä tavalla veteen saa pehmeää liikettä näkyviin. Oli kuurainen päivä ja kuvia sai mukavan matalalta, kun vastaranta näytti kauniin lumiselta. Pitkien valotusaikojen (1/10 sek.) takia kuvia kertyi todella paljon, joista vain muutama oli täysin terävä. Koskikara on paikallaan ollessaankin hyvin liikkuvainen, pään kääntyessä jatkuvasti puolelta toiselle, joten kuvia oli otettava laukaisin pohjassa. Lisäksi niillä oli selvästikin kevättä rinnassa, kivelle istahdettiin lauleskelemaan pitkäksi toviksi. Jyrki onnistui saamaan pilvisestä säästä huolimatta hyviä lentokuvia.

Hetken päästä koskelle ilmestyi parvi varpusia ja punatulkkuja. Ne kävivät juomassa mutta jäivät isojen, lumisten kivien taakse, joten niistä ei saanut kuvia. Pian kuitenkin Jyrki huomasi toisenkin, melko epätavallisen vieraan koskella. Merisirri oli pysähtynyt syömään koskelle koskikarojen harmiksi. Se sai jatkuvasti kyytiä omaa paikkaansa vartioivalta koskikaralta. Muutama haviskuva ja sitten matalalle istumaan ja odottamaan sirriä paremmalle paikalle. Heti kun koskikaran silmä vältti yritti merisirri-poloinen istahtaa lumettomalle pikku kivelle lepäämään. Ei mennyt kauaa kun koskikara sen huomasi ja heti tuli häätö. Montaa hyvää kuvaa siitä ei saanut mutta olipa hauska nähdä kahlaaja keskellä talvea!

Toisena kuvauspäivänä sää oli lauhtunut ja kuura, sekä merisirri, kadonneet. Vastapäinen penkka oli sulanut ruman näköiseksi ja siksi kuvia oli otettava ylempää, jotta lumen alta paljastuneen mustan maan sai rajattua pois kuvasta. Aurinko ja pilvet kilpailivat toistensa kanssa ja nopeasti vaihtuvat valo-olosuhteet asettivat valotukselle hiukan haastetta. Vähän tuli yritettyä lentokuvaustakin mutta aika huonolla menestyksellä. Koski on kahden järven välissä ja muutama laulujoutsen jää talvehtimaan tänne, koska vesi pysyy auki koko talven. Koskikaroja kuvatessa huomasin kun laulujoutsenia laskeutui kauempana veteen. Kovasti ne pitivät ääntä ja hiukan kärhämääkin oli. 

Kolmantena päivänä koskella oli taviokuurnapariskunta. Koiras kävi koskessa ensin juomassa ja sitten peseytymässä. Harmittavan kauas se kuitenkin jäi. Aurinko paistoi täydeltä taivaalta ja nyt olisi hyvät mahdollisuudet koskikarojen lentokuville. Alku oli kankeaa, jonkun tylsän lentokuvan sivusta sain kuvattua. Vaihdettiin Jyrkin kanssa paikkoja ja nyt kuvasin sellaisesta suunnasta, että voisin saada kuvia koskikarasta edestäpäin. Istumapaikka oli hankala vähintäänkin penkan jyrkkyyden takia, siinä sai tovin asetella puoliksi vedessä olevaa jalustaa, ennen kuin sen sai sopivaan asentoon. Tarkkailtuani hetken koskikaran tapoja, huomasin, että häädettyään kilpailijan pois reviiriltään, lentää se aina samalla kivelle. Ei muuta kuin tarkennus kivestä hiukan eteenpäin ja odottamaan, että tämä toimintatapa toistuu. Lankalaukaisimen avulla pystyi rauhassa tarkkailemaan linnun tuloa. Sitten vain nappi pohjaan ja toivomaan parasta. Kuvasta huomasin, että koskikaran pyrstö jäi harmittavasti kiven taakse, joten tarkensin kauemmaksi. Tässä sai olla malttia, koska kovin usein ei kara kivelle lentänyt. Toisella kerralla onnistuin paremmin, koskikaralla oli siivet kauniisti levällään ja pyrstökin näkyi hyvin. Tästä otoksesta tyytyväisenä kömmin koskenpenkasta ylös ja kävin ehdottamassa Jyrkille paikan vaihtoa, nyt kun valoa vielä riitti. Hänkin sai mainion otoksen vastaavasta tilanteesta. 

Koskikaroja ja yllätysvieras!

Koskikaran keväthulinat

Helmipöllö kuusen kätköissä

Ensimmäinen tosin löytyi perjantai-iltana vain vähän vajaa tunti ennen auringonlaskua piilottelemassa täysin mahdottomassa paikassa kuusen oksien suojassa, joten kunnolliset kuvat jäivät saamatta.

Lauantaina sen sijaan alkoi lyyti kirjoittaa, kun äkäinen närhi paljasti tämän veijarin piilopaikan.

Näihin kavereihin törmäisi kyllä mieluusti useamminkin.

Lopultakin helmipöllö!

Lopultakin helmipöllö

Mukavin vastaantullut yllätys lienee otsikkokuvassa komeileva kyyn poikanen. Kuvasta puuttuu mittakaava, joten siitä on vaikea nähdä käärmeen olevan suurinpiirtein lyijykynän kokoinen ja paksuinen. Kaveri vielä köllötteli harvinaisesti suhteellisen avoimessa jäkälikössä ja antoi vielä kuvatakin itseään.

Paljon tyypillisempi löytö tänä keväänä ovat olleet kanervikon alla tiiviisti lymyilevät kyyt, joista on ollut aika haastavaa saada minkäänlaista kuvaa. Tämä yksilö onneksi käpertyi komealle kerälle siihen ainoaan puhtaaseen kuvauslinjaan. Käärmeen sinertävä silmä viittaa lähestyvään nahanvaihtoon.

Parhaat rantakäärmeiden paritteluhulinat menivät meiltä ohi aurinkoisten päivien osuttua arkipäiviin. Muutamia sattumakohtaamisia rantakäärmeidenkin kanssa kevääseen sentään osui. Kyiden lymyillessä tiiviisti suojaisissa kanervikoissa rantakäärmeet ovat puolestaan tavanneet olla erittäin säikkyjä ja koko ajan liikkeessä, joten niiden kuvaaminen on ollut vaikeaa. 

Sammakot ovat puolestaan olleet todella hankalia tänä keväänä. Tiedämme ainakin puolisen tusinaa kelvollisen aktiivista sammakoiden kutupaikkaa, joita olemme aikaisempina vuosina kuvanneet. Tänä vuonna sama kuvio on toistunut kerta toisensa jälkeen. Ensin kutulampi on jäässä. Sen sulettua yhtenä päivänä lampi on tyhjä, mutta heti seuraavana lammessa on kutua, mutta ei sammakoita. Ilmeisesti kylmä ja myöhäinen kevät teki sammakoista vähän hätäisiä. Yleensä ne ovat sentään viipyneet muutaman päivän yhdessä lammikossa vielä kutemisen jälkeenkin.

Parhaat sammakkokuvat syntyivät täysin odottamatta keskeltä tietä löytyneestä lemmekkäästä kaksikosta, jotka olivat ilmeisesti vasta pelipaikoille menossa. Varsinaisissa kutulammikoissa näimme koko keväänä vain pari sammakkoa.

Kevään merkkejä

Tammikuun loppupuoliskolle osui yksi varsin kuvauksellinen viikonloppu. Lauantaina pääkaupunkiseudun rannat peittyivät sankkaan sumuun ja sunnuntaina sama sumu oli huurtanut puut komeaan kuuraan.

Upeiden olosuhteiden hyödyntäminen ei mennyt ihan putkeen, kun ei oikein keksinyt minne ja mitä lähtisi kuvaamaan. Erityisesti sumuisia päiviä varten pitäisi miettiä jo etukäteen hyviä paikkoja, joihin mennä kun olosuhteet ovat oikeat. Miettimisen lisäksi niitä kannattaisi vielä kirjata ylös jonnekin, koska pääkoppa kumisi tyhjyyttään ulkona sankkenevaa sumua tuijotellessani.

Ulos tuli lopulta lähdettyä ilman sen kummempaa suunnitelmaa vain harhailemaan pitkin sumuisia merenrantoja.

Sumun takaa paistanut aurinko loi hauskan kiekkoefektin taivaalle. Olosuhteet suorastaan huusivat pöllöä istumaan jonkun kuvauksellisen kelon mutkikkaalle oksalle komeita siluettikuvia varten. Luonnollisesti missään ei näkynyt edes talitintin talitinttiä. Ainoa lähistöltä löytynyt lintu oli varis, joka istui niin toivottomassa pusikossa, että siitä ei kuvia syntyisi. 

Tai niin minä luulin. Onneksi tuli vilkaistua taakse poislähtiessä. Varis ei ollut liikkunut minnekkään, mutta moukan tuurilla olin osunut sille ainoalle puhtaalle linjalle minun, variksen ja auringon välille. Tuloksena otsikkokuvan ruutu, joka tosin näyttää enemmän kuun, kuin auringon edessä pönöttävältä varikselta. 

Sunnuntai valkeni erittäin kuuraisena. Näihin maisemiin kun olisi saanut ketun saalistelemaan tai hirven tuijottamaan. Olisi kelvannut. Mutta kotipihan puusta löytyneitä tilhiä lukuunottamatta päivä oli aika hiljainen.

Eivätkä nekään suostuneet oikein hyville kuvausholleille saapumaan. Puitteet olisivat olleet kunnossa.

Tammikuun talvihetkiä