Kohtaamisia luontopoluilla: Elokuvaa tekemässä
Tunnistat kaltaisesi usein jo pelkästä pukeutumisesta. Kanniskelet mukanasi mystisten symbolien ja kirjoituksien peittämiä arvoesineitä. Sinulla on salaisia paikkoja, joissa harjoitat rituaalejasi. Elät elämääsi julkisen tuomitsemisen pelossa. Oletko kristitty muinaisessa Juudeassa, vaiko luontokuvaaja eteläisessä Suomessa?
Luontokuvaajana on aina saanut tottua ylimääräiseen huomioon. Jostain syystä ison kameran kanssa liikkuva henkilö tuntuu herättävän luottamusta samalla tavalla kuin Cruella de Vil lemmikkikaupassa tai Lumikin kuningatar hedelmäostoksilla. Aina välillä tulee kohdattua ihmisiä, jotka ottavat asiakseen laittaa tällaiset omituiset juipit järjestykseen perusteilla, joita on hartaana luonnonystävänä monesti vähän hankala ymmärtää.
Olimme jokunen vuosi sitten kuvaamassa yhtä pääkaupunkiseudun kuuluisista puistopöllöistä. Olimme kahdestaan ja kuvailimme kaikessa rauhassa nukkuvaa pöllöä hiljaa, rauhallisesti ja kunnioittavan etäisyyden päästä, kun selkiemme takaa kuului pahaenteinen "hei, anteeksi", joka jatkui saman tien jonkun mielensäpahoittajan epämääräisellä pauhaamisella.
Tällä kertaa ilmeisesti triggeröidyttiin siitä, että käytimme kuvauksessa jalustaa. Ei siellä pöllön luona kuulemma tarvitse alkaa mitään elokuvaa tekemään. Uusi ystävämme ei muistaakseni perustellut videovihamielisyyttään mitenkään sen tarkemmin. Jalustan käytön viheliäisyyden perustelut jäivät nekin vähän hämäriksi. Joku olisi voinut kuvitella, että paikallaan jalustalla oleva kamera on pöllön kannalta vähemmän häiritsevä asia kuin vähän väliä kuvaajan silmille käsin nostettava kamera, mutta enpä lopulta usko, että tämän protestoinnin taustalla olisi ollut mikään erityisen looginen ajattelu.
Nimittäin lyhyen mutta tympeän keskustelun päätteeksi tämä puistofundamentalisti paalutti närkästyksensä moraalifilosofiseksi perustaksi seuraavan lauseen: linnut häiriintyvät aina. Voi olla, että vika on minussa, mutta äkkiseltään tuntuu, että tuon linjauksen pohjalta eettinen lintujen kuvaaminen saattaa olla hivenen hankalaa.
Jalustasta hermostuminen on vähän harvinaisempi ilmiö kuin se klassisin syytös: liian lähelle meneminen. Harvassa lienevät ne luontokuvaajat, jotka eivät ole koskaan saaneet kuulla olevansa liian lähellä kohdettaan. Liian lyhyeksi miellettyä kuvausetäisyyttä sitten paheksutaan siltä pohjalta, että kameroissamme on niin "paljon zoomia".
Mene ja tiedä, pitäisikö noissa tilanteissa alkaa puhua jotain polttoväleistä ja valovoimasta, vaiko siitä, että on luontokuvauksen ehdotonta peruskauraa tarkkailla linnun käyttäytymistä ja jättää se rauhaan, jos se alkaa osoittaa merkkejä häiriintymisestä. Mieluiten jo selvästi ennen sitä. Tai sitten siitä, että kamera ei koostaan huolimatta ole mikään teleskooppi, jolla voi kuvailla lintuja toisesta postinumerosta käsin. Mutta jos linnut kerran häiriintyvät aina, niin tuskinpa siinä mikään etäisyys enää auttaa.
Tuosta "linnut häiriintyvät aina" -linjauksesta on muutenkin johdettavissa koko mielensäpahoittamistouhun ydin: mielensä voi pahoittaa aina. Tekosyyksi voi keksiä jalustan, liian lyhyen etäisyyden tai niin fundamentalistisen suhtautumisen lintujen kuvaamiseen, ettei sen noudattaminen vain ole mahdollista. Jos on taipumusta ja halua päästä valittamaan satunnaisille ihmisille, se onnistuu aina. Näissä tilanteissa on yleensä aika turha toivoa, että jalustan käyttöä tai kuvausetäisyyttä olisi punnittu siitä näkökulmasta, että aiheutuiko siitä nyt harmia vai ei.
Huvittavasti tämmöisten mielensäpahoittajahyökkäyksien kohteeksi joutuu aina silloin, kun olemme liikkeellä kaksin. En ole ikinä nähnyt, että joku alkaisi avautua isommalle kuvaajajoukolle, vaikka niissä tilanteissa siihen voisi joskus olla aihettakin. Nytkin vain hetkeä aikaisemmin miltei samoilla jalansijoilla seisonut kännykkäkuvaajakaksikko ei tuntunut olevan tämmöisen ripittämisen tarpeessa.
Kovan linjan introverttinä minulla ei ole minkäänlaista tahtoa alkaa selitellä kenellekään, että en ole tullut kamerani kanssa lintuja kiusaamaan. Eivätkö nämä mielensäpahoittajat voisi lähteä vaikka kommentoimaan ihmisten pysäköintejä tai joukkoliikennekäytöstapoja?
Siellä potentiaalisesti huomattavasti vähemmän introvertit palautteen vastaanottajat saattaisivat herättää uudenlaista kunnioitusta luonnonrauhaa ja -harmoniaa arvostavien luontokuvaajien työrauhaa kohtaan.
