Keskivertokuvaaja hyvällä kameralla

Sulla on hyvä kamera, kun saat niin hyviä kuvia! Tätä kuulin aika moneenkin otteeseen valokuvausharrastuksen alkutaipaleella. Vaikka tuo ärsytti jo silloin, niin kyllähän kunnon kamera edesauttaa hyvien kuvien saamista, mutta ei yksinomaan riitä. Nyt Kuusamoviikon jälkeen vastaisin, että ei perkele auta!

Mikään ei nostata verenpainetta niin paljon, kuin menetetty tilaisuus. Joskus se harmittaa niin paljon, että tuntee olevansa suorastaan raivokohtauksen partaalla. Johtuu se sitten omasta mokasta tai kameran tarkennusongelmista - yhtä ärsyttävää joka tapauksessa. Kuusamossa kuvasimme paljon koskikaroja. Jäin odottamaan että kosken penkalla niiaileva ja iloisesti jutusteleva kara lähtee lentoon, kamera koko ajan matalalla lintuun osoitettuna. Kara viihtyi pitkään samalla paikalla mutta olin sinnikäs, enkä antanut periksi. Sitten huomasin silmäkulmassa toisen koskikaran lentävän ja nostin automaattisesti katseeni. Sekunnissa se oli pönöttävän karan kimpussa enkä ehtinyt kääntää katsetta enää kameran takanäytölle. Sokkona painoin laukaisijaa mutta kamera oli liikkunut sen verran, että kuvaan osui pelkkää koskea. Voi vain kuvitella, miten monta ärräpäätä siinä pärähti ilmoille.

Toisen kerran kun olimme jo lähtemässä pois, alkoi sataa lunta auringon tullessa pilven takaa esiin ja harvinaista taikapölyä leijaili ilmassa vastavaloon katsoessa. Nyt jos koskaan oli aika kuvata, joten palasimme kuvausasemiin satumaiset ”koko maailman valokuvauskilpailujen voittokuvat” mielessä. Kamera vaan oli aivan toista mieltä. Tarkentaminen oli ihan mahdotonta vastavalossa hohtaneiden lumihiutaleiden takia. Lisäksi linnut olivat suurimmaksi osaksi aikaa todella kaukana ja paikallaan olevista koskikaroistakin oli vaikea saada teräviä kuvia koskesta nousevan höyryn takia. Kameraa oli pidettävä silmän korkeudella, koska takanäytöstä ei nähnyt auringonpaisteelta mitään, ja asettihan korkea lumipenkkakin omat haasteensa. Jos mieli saada lentokuvaa näissä maagisissa olosuhteissa oli tarkennettava johonkin kohtaan koskea ja toivoa, että lentävä kara osuu juuri siihen. Aivan uskomattomalla tuurilla yksi lensi oikeasta kohdasta ja sain tästä kauniista mutta ohikiitävästä hetkestä yhden ainoan mukavan kuvan. Ei mitään kilpailuainesta todellakaan, kuvakulma oli tylsä liian korkealla olevan kameran takia ja lintukin lensi poispäin, mutta tämä pelasti kuitenkin päiväni.

Hyvät kuvat vaativat usein myös todella hankalia asentoja. Käsivarret ja hartiat väsyvät painavaa kamerakalustoa pidellessä ja varsinkin matalalta kuvatessa niska ja selkä ovat kovalla koetuksella. Istumatyöntekijän kannalta tämä ei ole mikään ideaali harrastus juuri tuon takia mutta tarjoaa toisaalta ihan parasta vastapainoa työpäiviin, kun ajatukset saa täysin muualle kuvaamiseen keskittyessä. Parhaita puolia ovat luonnossa liikkuminen, luonnon havainnointi sekä luonnosta oppiminen, eikä onnistumisen iloa voita mikään. Voisi jopa sanoa, että tämä meidän yhteinen upea harrastuksemme on ollut elämäni pelastus.

Hyväkään kamera ei ota kuvia puolestani. Luontokuvaaminen vaatii sujuvan kameran hallinnan lisäksi muun muassa nopeita hoksottimia, (tarpeeksi) hyvää fysiikkaa, sinnikkyttä, silmää, tilannetajua ja mitä tärkeintä, ainaisten pettymysten sietokykyä.

PS. kuten varmasti huomasit, ei aloituskuvan kärppä ole täysin terävyysalueella. Ei hyväkään kamera näin nopean eläimen perässä pysy ja tällaisen tilannekuvan ottaminen vaatii yleensä esitarkennusta.

PPS. viimeisen kuvan käpytikka jäi aivan ruudun alareunaan. Hassua kyllä, oli tämä kuva sarjan terävin. Hyvässä kamerassani on onneksi paljon megapikseleitä, mikä mahdollisti rajun rajauksen.